Suomessa valmistellaan uusia tiedustelulakeja, joilla luovutetaan taas muutama oleellinen pala kansalaisvapauteen kuuluvaa intimiteettisuojaa maamme valvonta- ja väkivaltakoneistoille.  Kyseessä on vuosikymmeniä kestänyt jatkumo, jossa eduskunta on myöntänyt yhä enemmän oikeuksia kontrollikoneistolle tunkeutua kansalaisten yksityiselämän piiriin kehittyneen tekniikan apuneuvoin.  Samoin on venytetty rajaa hyväksytyn väkivallan välillä käsittämättömän pitkälle.  Tässä epädemokraattisessa kehityksessä olemme seuranneet Suuren veden takana entiseen intiaanimaailmaan sijoittuvan maan, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain esimerkkiä.  Ja samalla myös koko maailman valtavirtaa, elämmehän kansanvallan näivettämisen kultakautta.   

 

Tätä kehitystä voimme hyvin peilata John Grishamin kirjaan ”Laiton lakimies” (”Rogue Lawyer”) vuodelta 2015 (suomennettu 2016).  Kirja kertoo amerikkalaisen lainkäytön koukeroista, niin rikosten tutkinnan, syyttämisen kuin oikeudenkäynnin osalta.  Samalla kurkistetaan myös Yhdysvaltain hirvittävään vankijärjestelmään, joka sulkee sisäänsä yli kaksi miljoonaa vankia ja on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta rasistinen ja epäinhimillinen.

 

Kyseinen Grishamin kirja poikkeaa tekniikaltaan muista hänen aikaisemmista teoksistaan.  Siinä on käytetty tehokeinona niin sanottua kehyskertomusta, joka on likimain yhtä vanha kuin eurooppalainen romaanitaidekin.  Kyseistä tapaa käyttivät niin italialainen Giovanni Boccaccio (1313- 1375) ”Decameronessaan” kuin englantilainen Geoffrey Chaucer (n. 1343 – l1400) ”Canterburyn tarinoita” teoksessaan.  Toisaalta kirja on osaltaan myös ns. Villin Lännen ”yksinäisen ratsastajan” perinteen vaalimista.  ”Seriffi” elokuvan lailla oikeuden toteutuminen on kiinni yksilöistä, yhdestä rohkeasta miehestä.  Mikäpä siinä, niinkin voi ajatella ja kirjoittaa.  Meikäläinen on enemmän tällainen pohjoismaalainen demokraattinen sosialisti, joka luottaa yksilösuoritusten sijasta joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen.

 

Grishamin kehyskertomuksena toimii kirjan päähenkilö Sebastian Rudd.  Häntä luonnehditaan ”laitapuolen lakimieheksi”, jota ei nähdä ”tienvarsimainoksissa tai bussin istuinten selkänojissa eikä se hyppää silmille keltaisilta sivuilta”.  Sebastian Rudd on asianajaja, joka kantaa luvallista asetta ja jolla on musta turvamies, ”Partneriksi” kutsuttu.  Toimisto sijaitsee pakettiautossa ja asiakkaansa hän saa kuuluisuutensa kautta.  Rudd suorastaan rakastaa kuuluisuutta. Tuo kuuluisuus on saavutettu jutuilla, joihin sliipatut suurten lakitoimistojen asianajajat eivät koske pitkällä kepilläkään.

 

Hän ottaa juttuja, joiden asiakkaat ovat jo edeltä käsin ”tuomittu” syylliseksi niin julkisuudessa kuin ympäristössäänkin.  Rudd tuntee poliisien ja syyttäjien temput, joiden tarkoituksena ei ole niinkään oikeuden toteutuminen kuin syytteiden läpivieminen hinnalla millä hyvänsä. Korruptio ja rikolliset menettelytavat ovat koko järjestelmän läpäiseviä epäkohtia.  Siis asioita, joihin meilläkin on näkyvästi törmätty, mutta jotka eivät kansanedustajiamme näytä sanottavammin kiinnostavan heidän säätäessään poliisille laajempia urkinta- ja pakkokeinoja.  Tähän samaan kuvioon on Suomessakin asettumassa poliisien ja syyttäjien jenkkimallinen tapa asettua ehdokkaiksi eduskuntavaaleissa.  Pääasiassa se tapahtuu oikeistolaisissa puolueissa, kuten kokoomuksessa ja osin fasismin kanssa flirttailevissa perussuomalaisissa.

 

Laiton lakimies -teos koostuu kuudesta erilaisesta oikeustapauksesta, joiden yhteinen nimittäjä on tuo ”Rogue Lawyer” Sebastian Rudd.  Ensimmäisessä osassa ”Oikeuden halventaminen”, Rudd toimii syrjäytyneen ja omituisen nuoren miehen puolustusasianajajana.  Miehen, joka käyttää huumeita ja nenäkorua, jonka tukkamalli ja pukeutuminen ärsyttää ympärillä olevia normaaleja lajitovereita. Tätä nuortamiestä syytetään kahden pikkutytön murhasta.  Syyte jutussa rakentuu hatarille puolitotuuksille, tekaistuille todisteille ja suoranaiselle valehtelulle. Tapahtumapaikkana on takametsien pieni Junttila, jonka punaniskaisten asukkaiden (paikallisten persujen?) valtaosa on varma syytetyn syyllisyydestä.

 

Tässä tavoitamme asiayhteyden meidän suomalaiseenkin yhteiskuntaan.  Ei suinkaan itse oikeuden jakamisen suhteen, sehän on meillä ainakin toistaiseksi kohtuullisen hyvissä kantimissa.  Sen sijaan tuo ns. ”suuren yleisön” asenne on useinkin samaa takametsien junttiloiden tasoa.  Itse olen lukuisia kertoja törmännyt syvään paheksuntaan, jopa aggressiivisuuteen, joka kohdistuu yleensä kovanluokan rikosjuttujen puolustusta hoitaviin asianajajiin.  Yllättävä havainto on ollut se, että koulutetut ja sivistyneinä pitämäni ihmiset ovat hyökänneet tätä ammattikuntaa kohtaan!  Jää vain ihmettelemään, miten ihmeessä he voivat ajatella tasapuolisen oikeudenkäynnin toteutuvan ilman syytetyn oikeutta asianajajaan?

 

Poliisien ikimuistoisen karsastuksen syytettyjen asianajajiin vielä jotenkin ymmärtää, vaikka se paljastaakin jotain paitsi ihmisistä itsestään niin myös heidän koulutukseensa sisältyvistä puutteista.  Pyrkiväthän nämä asianajajat viemään painoarvon heidän työltään eli esitutkinnan tuottamilta tuloksilta. Vaikeampaa on sen sijaan hyväksyä erään osan mediaa  noudattamaa käytäntöä, jossa he jo ennen oikeudenkäyntiä ovat käytännössä leimanneet ja tuominneet syytetyn.  Toki tämä koskee vain osaa mediasta, etupäässä iltapäivälehtiä ja muuta ns. ”keltaista lehdistöä”.  Hurjin esimerkki tästä ala-arvoisesta journalismista oli, kun muuan lehti järjesti lukijaäänestyksen siitä onko eräässä suuressa oikeusjutussa syytettynä ollut syyllinen!  Voiko länsimaisia oikeusperiaatteita enää räikeämmin häväistä?

 

Yhtenä meidänkin yhteiskuntaa sivuavana piirteenä Grisham kirjassa on asia, jonka hän nostaa esille kirjan kolmannessa osassa ja jolle kirjailija antoi nimeksi ”Soturipoliisit”.  Tässä tapauksessa on kysymys poliisien maailmanlaajuisesti yhä laajemmasta militarisoinnista.  Ilmiö on tuttu ja ajankohtainen  Suomessakin.  Poliisien perinteiseen toimintatapaan on ympätty yhä suurempi osa väkivaltaan liittyviä elementtejä.  Tätä kehitystä perustellaan etenkin rikollisten lisääntyneellä asearsenaalilla, mikä pitää myös paikkansa.  Toisaalta pitää paikkansa sekin kansainvälisesti todettu havainto, että poliisien liipaisinherkkyys lisää myös vastapuolen halua turvautua aseisiin. Poliisin johdon on hyvin vaikea hyväksyä instituution militarisoinnin rajoittamista. On niin mieltä nostattavaa kekkaloida aseiden, sotisopien, kilpien ja kypärien keskellä.  Tätä naiivia piirrettä myös Grisham kirjassaan irvailee.

 

Soturipoliisit osassa kerrotaan kuinka paikallinen ”karhuryhmä” raskaissa varusteissaan ja panssarivaunun tukemana hyökkää keskellä yötä eläkkeellä olevan pariskunnan kotiin niin etu- kuin takaovet sisään potkien.  Oviin ei kolkutella eikä asukkaille huudella, että ollaan vain poliiseja.  Hyökkääjillä on täydellinen sotilasvarustus pimeänäkölaitteineen, kypärineen, kevlariliiveineen ja rynnäkkökivääreineen. Pariskunnan mies on entinen sotilas, jolla on luvallinen ase. Hän ryntää ulos makuuhuoneestaan ja vastaa portaissa nousevien hahmojen tuleen luullen heitä rosvoiksi.  Tilanteeseen syöksyy kauhistunut vaimo, joka saa kuolettavia osumia ja mieskin haavoittuu.

 

Operaation takana poliisien heikko taustatyö.  Naapurin työtön nuorimies on myynyt netissä huumeita ja käyttänyt vanhusten suojaamatonta nettiyhteyttä kauppoihinsa. Poliisi ei suinkaan lähetä kahta etsivää selvittämään asiaa, vaan halutaan näytösluonteinen isku maineen ja kunnian saamiseksi. Varmuuden vuoksi paikalle tilataan media kameroineen ja suoralähetys-autoineen.  Kun moka sitten selviää, nostetaan poliiseja rosvoiksi luulemaa vanhusta vastaan syyte murhayrityksistä. Poliiseilla on taas omalta osaltaan syytesuoja osavaltion säätämän lain perusteella! Systeemi pyrkii jyräämään voimallaan virheensä piiloon.  Sebastian Rudd puolustaa miestä ja saa voittonsa takia taas jälleen kerran niin poliisi- kuin syyttäjäkoneiston vihat niskaansa.

 

Tuo kertomus toi mieleeni taannoisen tapauksen meiltä Suomesta.  Siinä poliisi ampui panssariauton suojasta mielisairaan miehen, joka mökkinsä sytytettyään pakeni aseen kanssa palavasta talosta ulko-oven alakautta.  Mies sai päälakeensa haulien suihkun kontatessaan ovesta ulos.  Poliisi yritti ensin salata asiaan liittyvät yksityiskohdat.  Tiettävästi uhria tutkineet lääkärit toivat tapauksen julkisuuteen ja sitä kehkeytyi näyttävä spektaakkeli.  Suomalainen oikeus vapautti poliisin vastuusta.  Perusteena oli poliisin esittämä argumentti siitä, kuinka tuo mielisairas olisi voinut ”edetä selustaan” arvaamattomin seurauksin. Siksi pään tohjoksi ampuminen oli ns. itsepuolustusta. Aivan tavalliselle reservin pioneerillekin tuli tuoreeltaan mieleen monta muuta tapaa ehkäistä miehen ”eteneminen selustaan” kuin irvokas lahtaaminen.  Asian tiimoilta sen päällä istunut vastuullinen komisario nosti uhrin omaisia vastaan syytteen kunnianloukkauksesta.  Itse mietin tuolloin, että minkä kunnian?

 

Grishamin teoksen Sebastian Rudd on kaikessa epäsankaruudessaan silti aito oikeudenmies.  Hän taistelee ylivoimaista kontrolli- ja väkivaltakoneistoa ja sen kieroiluja vastaan joskus voittaen ja toisinaan taas häviten. Keinot eivät hänelläkään ole aina puhtoiset, mutta aseet kamppailuun valitsee vastustaja.  Itselleni nousi, kirjaa lukiessa, vahva mielikuva siitä kiinalaisesta pienestä miehestä, joka muovikasseineen pysäytti Taivaallisen rauhan aukion tapahtumien jälkeen kokonaisen panssarikolonnan sen tielle asettuen.  Kyse oli tietysti rohkeudesta, mutta siihen liittyi myös tilanteen otollisuus.  Mietin, mitenkähän jutussa olisi käynyt, jos paikalla ei olisi ollut kansainvälistä mediaa kameroineen?

 

Olemme luoneet täällä Suomessakin omalle eliitillemme varsinaisen ”panssarikolonnan”, jolla on mahdollisuutensa jyrätä alleen jokainen pieni nainen tai mies, jos tämä vain uskaltaa uhmata sitä.  Käyttääkö eliitti tuota mahdollisuutta hyväkseen, se riippuu yksin omaa meistä – Suomen kansasta.

 

Reino Seppänen