Kaikki me tiedämme, miten elämä tuottaa pettymyksiä. Useimmille vieläpä enemmän kuin myönteisiä asioita ja positiivisia yllätyksiä. Jotkut pettymykset ohitamme olan kohautuksella, jotkut taas aiheuttavat koko elämän kivistäviä arpia. Ne ovat ääripäitä. Valtaosa taitaa pikemmin sijoittua Gaussin käyrää noudattaen ääripäiden väliin? Mene ja tiedä nyt siitäkin. Jotkin pettymykset laittavat pohtimaan kyseistä asiaa enemmänkin ja saattavat siten kääntää sen omaa ymmärrystä ja kehitystä eteenpäin vieväksi voimaksi. Minulle tällainen aktuelli negatiivis-positiivinen kokemus on historioitsija Teemu Keskisarja.
Tutustuin ensimmäisen kerran Keskisarjaan hänen julkaistuaan vuonna 2012 teoksensa ”Raaka tie Raatteeseen”. Kirjoitin siitä myös jutun aikoinani Reksan-palstalle. Talvisota ja sen sankariteot ovat kiinnostaneet minua aina lapsesta ja nuoruudesta lähtien. Kirjan Suomussalmen taisteluista lukaisin ensimmäisen kerran jo keskenkasvuisena poikana, isäni ostettua sen Vesannon kirjakaupasta Valkeakoskella. Sittemmin ymmärrys talvisodasta ja Raatteen tien taisteluista on laajentunut paljon. Vaikka pidänkin suomalaisten urhoollista kampoihin laittamista maahantunkeutujia vastaan edelleenkin liki Thermopylain taistelun veroisena sankaritekona, tajuan sen tosiasian, että naapurimaan vainohullu diktaattori Josef Stalin oli meidän paras liittolaisemme talvisodassa.
Keskisarjan kirja Raatteentien taisteluista oli erinomainen lukukokemus ja johti minut hyvän ystäväni kanssa kuuntelemaan miestä Mäntän ”valkoiseen taloon” eli entiseen G. A. Serlachius-yhtiön pääkonttoriin. Sieltä Keskisarja oli löytänyt innoituksen ja materiaaliakin tutkimuksensa tekemiseen. Minut taas hänen Raatteentie -opuksensa johti lukemaan G. A. Serlachiuksen elämänkerran ”Vihreän kullan kirous”. Tuo lukukokemus vahvisti edelleenkin kuvaa Keskisarjasta uutena, lupaavana historioitsijana. Ennen Serlachiuksen kirjaa Keskisarja oli kirjoittanut jo yhden toisen suomalaisen liike-elämän historian: ”Afäärifennomaanit: Paloheimo-veljekset suurliikemiehinä ja yhteiskunnallisina vaikuttajina”. Kirjan julkaisi WSOY samana vuonna, kun Keskisarja väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 2006.
Keskisarjan väitöskirjan voidaan sanoa enteilleen hänen kiinnostustaan poikkeavuuksiin ja rikoksiin. Sen nimenä oli ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa”: Perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa”. Rikollisuus yhdistää Keskisajaa ja minua. Ei kuitenkaan tekijöinä vaan ilmiöstä kiinnostuneena, työskentelinhän 30-vuotta työurastani rikoksiin syyllistyneiden kanssa. Sattumalta Keskisarja törmäsi samaan henkilöön ja hänen tekemäänsä rikokseen, mitä minä ehdin penkoa jo ennen häntä. Sen tuloksena on pieni episodi romaanissani ”Kylä Hämeessä”. Oma kiinnostukseni maamme viimeiseen kuolemaantuomittuun siviilirikolliseen Toivo Harald Koljoseen syntyi jo ennen Keskisarjan maailmaan ilmestymistä, joka tapahtui vuonna 1971. Kiinnostukseni johtui lapsena kuulemistani tarinoista siitä, miten Koljonen otettiin kiinni kotiseudullani. Keskisarja puristi Koljosesta ”Kirves”-nimisen opuksen, johon en itse ollut kovinkaan tyytyväinen.
Epäilyni Keskisarjan asenteesta historioitsijana syntyivät luettuani hänen kirjan ”Viipuri 1918”. Kannakselaisten 100-prosenttisena jälkeläisenä puheena oleva asia oli minullekin tuttu. Miehelle niin sanotusti ”pissattiin hunajaa” kirjan päkistämisestä ja ylistettiin ”tasapuolisesta” kerronnasta. Miten mitataan ”tasapuolisuutta” historiallista tilannetta kuvaavassa teoksessa? Kertomalla molempien osapuolien raakuudesta? Yhtäläisellä mitalla? Itse pidän selvänä, että tapahtumat tulee kertoa totuudenmukaisesti sen paremmin mittaamatta senteillä tai rikosten määrällä niitä ”tasapuolisiksi”. Tasapuolisuutta ei ainakaan ollut se, miten Keskisarja nimittelee hävinnyttä osapuolta ”punikeiksi” jättämättä käyttämättä voittaneista vastaavasti ”lahtari”-käsitettä.
Käsitykseni Keskisarjasta muuttui dramaattisesti, kun törmäsin netissä jonkun kiihkoilijan sinne laittamaan lyhyehköön videoon, jossa arvon histrioitsija pesee puhtaaksi nationalismin aatteen. Hänen mukaansa kansallisuusaate eli nationalismi on tuottanut pelkkää hyvää maailmalle ja etenkin Suomen kansalle. Jotakin hyvin outoa miehestä kertoo videolla kuultu väite: ”Kansallisaate ei aiheuttanut toista maailmansotaa,” Syylliset siihen olivat Saksan ja Neuvostoliiton ylikansalliset imperiumit, jotka hyökkäsivät Suomen kaltaisten pienten maiden kimppuun. No, no! Neuvostoliiton voi kyllä hyvällä tahdolla nähdä ”ylikansallisena” imperiumina, vaikka itse näen sen Stalinin ajoista lähtien vanhan venäläisen imperialismin jatkeena. Mutta Natsi-Saksaa on todella vaikea nähdä ”ylinkansallisena”, vain ainoastaan kiihkonationalismin puhtaaksiviljeltynä lopputuloksena. Maan itsevaltainen johtaja Adolf Hitler oli nationalisti ja kertoi kirjassaan ”Taisteluni” mitä hän halusi ja myös lopulta pyrki toteuttamaan halunsa. Tuon teoksen lukaisin aikoinani Työväen Akatemiassa ollessani. Ehkä tohtori Keskisarjankin olisi se syytä lukea?
Väitteensä esittäessään Keskisarja asettuu Euroopan ja maailman merkittävimpiä kolleegoitaan vastaan. Mutta siihenkin hänellä on jo varattu ennakkorokotus. Kas, kansallisaatetta tutkitaan samalla tavalla kuin syöpää ja sille kehdataan vielä naureskella. Naureskeluun tuskin on aihetta ainakaan meillä Euroopassa kahden suuren maailmansodaksi muuttuneen katastrofin jälkeen. Sen sijaan Teemu Keskisarjalla olisi viimeistään nyt itsetutkiskelun paikka, niin pahasti hän on mennyt metsään. Tai oikeastaan epätotuuksien erämaahan
Viimeinen naula Keskisarja-hypetykseni arkkuun lyötiin, kun luin viimeisimmästä ET-lehdestä (2/2017) hänen bloginsa ”Köyhät aina keskuudessamme”. Sinänsä kirjoitus on itse asiassa sekavasti etenevä ja loogisesti epäjohdonmukainen, mikä on kyllä harvinaista Keskisarjan tekstille. Oleellisen hän kuitenkin kertoo heti bloginsa alussa: ”Pälätys köyhyyden lisääntymisestä ei puhuttele minua pätkääkään.” Siis puhe yhdestä aikamme suuresta ongelmasta on arvon historioitsijan mukaan pälätystä! No, tämä pälätys ei puhuttele, koska mies sanoo historioitsijana tuntevansa kosolti suomalaista köyhyyttä. Hän ei tarkoita varmaankaan nykyköyhyyttä, mutta tarkoittipa nyt mitä tarkoitti, se ei ”puhuttele” miestä. Miksi? Ehkä se ei puhuttele siksi, että köyhyys hänen kohdallaan merkitsee tunneköyhyyttä? Hän antaa myös ymmärtää, etteivät nykyiset köyhät ole oikeasti köyhiä, koska eivät ole koskaan kokeneet ”tosinälkää”. Keskisarjan mukaan ravinnosta taisteleminen on luomakunnan normaalitila. Vasta pari nuorinta sukupolvea on välttynyt ”tosinälän näkemiseltä”. Tästä muka siten seuraakin se, ettei tosinälän puute ole perusoikeus, vaan ”Suomen historian veret seisauttavin ihme”. Sen Keskisarja raakaa nationalismia ihailevana jättää sanomatta, että me sosialidemokraatit olemme tuon ihmeen takana. Siinäpä ehkä syy Keskisarjan nihkeyteenkin?
Tuo ”ihme” perustuu taloudelliseen kasvuun ja sen tasaisempaan yhteiskunnalliseen jakoon. Ihmeen takana on juuri se ihmisluokka, joka Keskisarjan ihannoimasta tosinälästä on eniten kärsinyt! Sillä eihän nälkää nähty tasapuolisesti huonoinakaan aikoina, seikka, jonka Keskisarja suvaitsee yksisilmäisyydessään unohtaa. Nälkää näkivät vain yhteiskunnan vähäosaiset ja köyhemmät talonpojat. Ilmeisesti heidän pitäisi edelleenkin nähdä tosinälkää. Kirjoituksessaan Keskisarja näet antaa sapiskaa ”hyvinvointivaltion syöttiläille” nämä kun kiittämättömyydessään vain kiukuttelevat toimeentulotukien ja opintotukien pienuudesta. Jotenkin Keskisarja on onnistunut hävittämään yhteyden hyvinvointivaltion syöttiläiden ja sen pyörittämiseen tarvittavan taloudellisen tuloksen väliltä. Tuloksen, jonka tekevät juuri ne henkilöt, joiden Keskisarjan mukaan tulisi kokea tosinälkää. Keskijsarjalle on siis vain olemassa hyvää jauhava ja jakava yhteiskunta, jolta vaaditaan ja joka tulee vielä ”lyyhistymään taakkansa” alle (Keskisarja ottaa ennustajaeukonkin roolin). Tästä epäloogisesta ja yhteiskuntanäkemykseltään sokeasta vuodatuksesta voi ainakin antaa ohjeen historoitsija Keskisarjalle, ettei hänen ainakaan kannata ryhtyä taloushistorioita kyhäämään ja kyllä yhteiskuntahistorioidenkin kanssa on vähän niin ja näin…
Bloginsa lopuksi Keskisarja kertoo, kuinka ”Tavallinen tallaaja saa yhteiskunnalta halvalla tai ilmaiseksi lukemattomia asioita, laitapuolen kulkijasta puhumattakaan. Mitä epäreilua on sanonnassa koyhät kyykkyyn?” Niin hyvät lukijat, miettikääpä nyt filosofian tohtorin esittämää kysymystä! Voisin minäkin siihen jotain sanoa, mutta kauan sitten jo vaineeseen vaipunut filosofian opeetjani totesi aikoinaan logiikantunnilla, ettei vääristä premisseistä lähtevään kysymykseen kannata vastata.
Reino Seppänen
PS. Tällä kirjoittamallani tekstillä en halua vähätellä lukemieni Keskisarjan teosten arvoa. Pysyn edelleenkin niistä lausumieni kantojen takana. Mutta Keskisarjan karkeaa ihmis- ja maailmankäsitystä en allekirjoita.