Tuomio ja paluu kotiin

Cederholmin saama syytenivaska oli vaikuttava;  sotilas- ja taloudellinen vakoilu, vastavallankumouksellisen salaliiton järjestäminen ja neuvostovallan horjuttaminen.  Kaikissa syytteissä maksimirangaistus oli kuolemantuomio.   Kun Cederholmin tuomio lopulta saapui OGPU:n kollegiosta Moskovasta, se oli ensin viisi (5) vuotta keskitysleiriä, joka lopulta oli muutettu kolmeksi (3) vuodeksi leiriä.  Tuomion lyhyys suhteessa syytteisiin osoittaa, etteivät ne todellakaan perustuneet vahvistettuihin näyttöihin tai edes vahvoihin oletuksiin.  Taustalla olivat poliittiset vaikuttimet.  Cederholm oli uhri järjestelmässä, missä oikeuskin oli vain väline vallankäyttäjien käsissä.

 

Tuomion kuultuaan Cederholm huolestui,  välittyisikö tieto Solovetskin tuomiosta Suomen Leningradin konsulaattiin.  Vankilanjohdon vakuutteluista huolimatta hän ei uskonut vankilan tiedottavan asiaa pyynnöstä huolimatta Suomen viranomaisille.  Suurin pelko Cederholmilla kuitenkin oli joutuminen talvea vastaan Solovetskiin ilman tarpeellista vaatetusta. Vielä tuohon aikaan leiriläiset joutuivat elämään arktisissakin oloissa oman vaatetuksensa varassa ja kevyt vaatetus merkitsi varmaa paleltumista. Cederholm arveli, että tieto leirituomiosta konsulaattiin pyrittäisiin varmaankin estämään.

 

Viimeinen etappimatkue Leningradista Solovetskiin lähtisi marraskuussa, jonka jälkeen saari ja leiri olisivat seitsemän kuukautta eristyksissä ja Cederholm arveli menehtyvänsä siinä ajassa. Hän sai idean kirjoittaa konsulaattiin ja pyytää sieltä rahaa sekä vaatteita, jotta ” tšeka” (Cederholm kutsui tuolla vanhalla nimellä kirjassaan edelleenki OGPU:ta) uskoisi hänen tyytyvä tuomioonsa. Samalla menisi viesti työleirituomiosta konsulaatin tietoon.

 

Tärkein Cederholmin päätöksistä oli kuitenkin nälkälakkoon ryhtyminen.  Konsulaatin ja sitä kautta Suomen ulkoministeriön hänen asiansa seuraaminen oli ” tšekalle” kiusallista. Nälkälakkoon ryhtyminen oli pitkällisen pohdiskelun tulos ja Cederholm tiesi, että nälkälakossa oli omat riskinsä.

 

 

Cederholm väittää kirjassaan tunteneensa nälkälakon ”tekniikan”. Sitä oli kuulemma käytetty paljon vankiloissa, mutta huonolla menestyksellä.  Suurin virhe, Cederholmin mukaan, oli lakkolaisten kestävyyden puute ja naiivi usko ” tšekan” lupauksiin. Vaatimuksetkin olivat ylimitoitettuja. Niissä vaadittiin yleensä tuomion kumoamista tai korvaamista lievemmällä. Cederholm sanoo hänellä olleen kolme vaatimusta eikä uskonut niistä yhdenkään toteutuvan. Vaatimuksia tärkeämpi oli kuitenkin voida nälkälakolla ohittaa Solovetskin viimeisen etappimatkan lähtöpäivä, jolloin matka leirille siirtyisi seuraavaan kevääseen.

 

Miehen nälkälakko kesti yhdeksän päivää.  Se päättyi, kun Cederholm kuuli silloin Solovkin (leiristä käytetty yleinen kutsumanimi) etapin lähtevän seuraavana päivänä.  Heikossa kunnossa ollutta Cederholmia ei lähetetty leirille, vaan vietiin Leningradin vankiloiden sairaalaan.  Sairaalassa hän tapasi säännöllisesti viikoittain jonkun Suomen konsulaatin henkilökunnasta.  Yhteys konsulaattiin oli siis syntynyt ja siellä, kuten Suomessakin tiedettiin hänen saamastaan Solovetskin leirituomiosta.

 

Mielenkiintoisen episodi seurasi siitä, kuinka Cederholm sairaalassa ollessaan pyrki hankkimaan itselleen ennenaikaisen vapautumisen.  Neuvostovangeilla oli tuolloin mahdollisuus vapautua ennenaikaisesti, mikäli he sairastivat jotain kroonista tautia. Cederholmilla oli ja hän pääsi sairaalan lääkärien tutkimuksiin.  Heiltä Cederholm sai todistuksen kroonisista taudeistaan.  Myös tarkastuskomitea, joka teki  päätöksensä siitä kenellä on oikeus tuhon vapautumiseen, otti hänet vastaan, tutki ja totesi sairaalan lääkärien todistukset päteviksi.  Komission puheenjohtaja julisti Cederholmille oikeuden ennenaikaiseen vapautumisen.  Illalla sama puheenjohtaja tuli hermostuneena Cederholmin luokse ja peruutti tämän saaman päätöksen.   Puheenjohtaja kertoi, että ennenaikainen vapautuminen koski vain oikeudellisesti tuomittuja ei siis hallinnollisesti tuomittuja, joihin Cederholm luettiin.

 

 

Vankisairaalasta Cederholm toimitettiin takaisin Špalernajalle ja ” tšekan” valvonnan alaiseksi, kuten hän asian ilmaisee. Tässä vankilassa hän vietti muutamia kuukausia, jotka olivat ilmeisesti hänen vankeusaikansa parhaat. Vaan kaikella on loppunsa, niinpä Cederholmkin haettiin eräänä päivänä vankilan kansliaan, missä hän tapasi konsulaatin henkilökuntaan kuuluvan. Tämä oli tuonut hänelle lämpimiä vaatteita jolloin selvisi, että Cederholmilla oli edessä etappimatka Kemiin ja sitä kautta myös Solovetskin leirille.

 

Cederholmin aika Solovetskissä jäi kuitenkin lyhyeksi.  Se kesti vain puolitoista kuukautta.  Neuvostohallitus oli näet antanut määräyksen hänen vapauttamisestaan jo ennen leirille lähettämistä!  Neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton viranomaisten välillä olivat johtaneet Cederholmin kannalta onnelliseen lopputulokseen hänen siitä tietämättä.  On tietysti outoa, miksi Cederholm oli kuitenkin lähetetty Solovkiin vapauttavasta päätöksestä huolimatta.  Se saattoi kuulua OGPU:n hermopeliin Suomen ja ehkä Neuvostoliitonkin viranomaisia vastaan.   Vai oliko se viimeinen näpäytys miehelle siitä, ettei Cederholm ollut suostunut kätyriksi?

 

 

Cederholm pääsi lähtemään Solovetskin leiriltä lokakuun alussa. Hänet vietiin Kemin etappileirille ja sieltä paluu Pietariin alkoi 12. lokakuuta. Pietariin päästyään Cederholm siirrettiin rangaistuslaitoksesta toiseen, kunnes joulukuun 24. päivä hänet vapautettiini Spalernajan kautta. Hän asui Pietarin Suomen konsulaatissa siihen asti, kunnes sai luvan palata Suomeen.  Kokemukset Neuvosto-Venäjällä jättivät Cederholmiin pysyvät jäljet.  Hänen mielenterveytensä järkkyi lopulta niin pahasti, että joutui sen vuoksi hoitoon.

 

 

Cederholm kuoli 30. toukokuuta 1933 49-vuotiaana.  Ennen kuolemaansa hän ehti julkaista kirjansa Punainen painajainen: kuvia ja kertomuksia neuvostomaasta ; suom. Väinö Joensuu. WSOY 1929.  Kirja käännettiin aikanaan useille eri kielille ja siitä tuli eräänlainen perusteos myöhemmälle gulag-kirallisuudelle.  Myös Aleksandr Isajevitš Solženitsillä  on viitauksia häneen. Kuitenkin paljon syvällisempää ja pohdiskelevampaa Solovetskin kuvausta löytyy useiltakin leiriltä selvinneiltä neuvostovangeilta, mm. akateemikko Dmitri Lihatševilta.

 

 

Arvioitaessa Boris Cederholmin kirjaa yli 90 vuotta sen julkaisemisen jälkeen, sitä voidaan nyt verrata suureen asiakirja- ja kokemusperäiseen aineistoon samalta aikakaudelta. Cederholmin kirjassa on kyllä koko joukko epätarkkuuksia ja väärinkäsityksiä, mutta pääsääntöisesti hän on kirjannut muistinvaraisesti hyvin talteen kokemuksensa vankeusajaltaan Neuvostoliitossa.  Kertomista värittää toki vahvasti Cederholmin oma maailmankatsomus ja kokemansa vääryydet, mutta pääasiassa hänen kuvauksensa näyttävät asettuvan kokemuksiltaan samaan skaalaan muun käytettävissä olleen materiaalin ja kirjallisuuden kanssa.

 

 

Cederholmin kokemat kuulustelut ja kohtelu vankiloissa pitkäksi venähtäneenä tutkinta-aikana antavat toisaalta tärkeän aikalaiskuvan tšekan ja OGPU:n asenteista, toimintatavoista ja menetelmistä. Hänen kertomansa kuvaa kyllä hyvin sitä oikeudellisesti mielivaltaista toimintaa, jonka leniniläinen näkemys yhdestä keskitetystä vallanlähteestä (kommunistinen puolue ja sen eliitti) synnytti jo bolsevikkien vallan alkuvuosina.  Toisaalta tässä vaiheessa elettiin vielä huomattavasti lievemmässä mielivallan ja terrorin yhteiskunnassa, mikä myöhemmin tuli vallitsevaksi olotilaksi Stalinin saavuttaessa koko vallantäyteläisyytensä.

 

Parasta antia Cederholmin kirjassa lienevät kuvaukset hänen vankilassa tapaamistaan vangeista, joista valtaosa oli vanhaa tsaristista eliittiä, joka oli enemmän tai vähemmän syyllisinä joutumassa tšeka / OGPU:n kyltymättömään kitaan.  Saman kitaan menivät kyllä muutkin bolsevikkivallan niin oikeat kuin oletetut vastustajat, keinottelijat, kulakit ja myös jonon jatkeena itse tšekistitkin.  Kirjan henkilökuvaukset ovat osin herkullisia ja osin taas epäuskottaviakin. Ajankuvaan se antaa kuitenkin oman lisänsä.

 

Todettakoon lopuksi, että Boris Cederholm ja hänen kanssaan pidätetty Aleksis Koponen eivät olleet ainoita suomalaisia, jotka olivat joutuneet likipitäen samoihin aikoihin pidätetyiksi, tutkintavangeiksi, leiriläisiksi Solovetskiin tai muille leireille.  Heidän lisäksi neljä muuta ”liikemiestä” oli joutunut tutkinnan ja sanktioiden kohteiksi.  Kaikissa näissä tapauksissa kyseessä oli luvaton rajan yli kulkeminen, salakuljetus, keinottelu tai muu vastaava rikos. Tämän lisäksi oli joukko muita kiinniotettuja, joiden tutkinnan ja syytteiden aiheena oli vakoilu.

 

Rajan luvaton ylitys, salakuljetus ja keinottelu olivat kansalaissodan jälkeisinä vuosina hyvin yleinen tapa etenkin Karjalan Kannaksella. Rajanylittämisen perinne ja käsitys ”suuren rahan” houkuttelivat ottamaan valtavia riskejä.  Koventuva Neuvostoliiton rajavalvonta ja asukkaiden pakkomuutot rajan läheisyydestä pienensivät keinottelua ja salakuljetusta.  Ongelmaksi 30-luvun laman aikana tuli sen sijaan työtä ja leipää Neuvostoliittoon etsimään menneet.  Heidän kohtalonsa oli valtaosin hirveä.

 

Reino Seppänen

 

 

Kirjoitussarja kaikuja Boris Cederholmin painajaisesta loppuu.