Sain joululahjaksi John Grishamin tänä vuonna suomeksi julkaistun teoksen ”Lainlukijat”.  Olen lukenut lähes kokonaan tämän amerikkalaisen suositun kirjailijan suomennetut teokset.  Grisham on kiinnostanut minua etenkin siksi, että hänen kirjojensa tematiikka on itse asiassa hyvinkin vaihtelevaa, vaikka kirjailija pitäytyy tiukasti omaan vahvuusalueeseensa eli amerikkalaiseen lainkäyttöön, -tulkkintaan ja oikeusjärjestelmään.  Tällä pohjalla liikkuessaan on Grisham on vankasti omalla maaperällä.  Niinpä hän rakentaa kirjojensa juonet sekä niihin liittyvät rikokset kritiikin kestäviksi.  Erityisen ilahduttavaa on  ollut se, ettei kirjailija mässäile oksettavilla rikoskuvauksilla ja mädältä haisevilla kuolinsyiden tutkimuksilla maamiestensä Paterssonin ja  Cornwellin tapaan.  Heidän läpimurtonsa ja suuri suosionsa näyttää tuoneen tuon kauheuksilla ja ruumismäärillä mässäilyn maailman rikoskirjallisuuden valtalinjaksi. Valitettavasti myös Suomessa.

 

Grisham on koulutukseltaan lakimies ja ammatiltaan asianajaja.  Hänen teoksensa ovat uskollisesti peilanneet yhdysvaltalaisen oikeusjärjestelmän puutteita ja amerikkalaisen yhteiskunnan syviä luokkaeroja sekä ristiriitoja.  Niissä on monesti voinut havaita  ongelmia, jotka ovat iduillaan myös täällä Europassa ja meillä Suomessakin.  Näiden ongelmien takana on yleensä Yhdysvaltain heikko valtio.  Heikko siis valtio-opillisessa mielessä.  Tuo heikkous näkyy maan sisäisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja vallankäytön näkökulmasta.  Se on valtava etu rikkaille ja vaikutusvaltaisille, mutta sortaa köyhiä ja heikkoja.  Ilmiö, joka on rantautunut myös meille Suomeen.

Grishamin ”Lainlukijat”-teos ei tee poikkeusta edellä todetusta.  Tällä kertaa lähtökohtana on amerikkalaisen koulutusjärjestelmän kontrolloimattomuus, jota ”vapaudeksikin” kutsutaan.  Mutta tuo vapaus on saalistajien vapautta.  Se tarjoaa häikäilemättömän saalistumahdollisuuden moraalittomille, ahneille firmoille ja henkilöille, jota tarjottua tilaisuutta myös käytetään hyväksi.  Kirjan keskiössä on neljä nuorta lakitieteiden opiskelijaa, Mark, Todd, Zola ja Gordy, jotka ovat erehtyneet kirjautumaan hämäräperäiseen Foggy Bottom -nimiseen tiedekuntaan.

Tiedekunta paljastuu Gordyn tekemien tutkimusten ansiosta osaksi suurta huijausta, jonka taustalla oleva miljardööri Hinds Racklay omistaa kahdesan tuollaista tiedekuntaa, rahasampoa, joka tahkoo omaisuuksia naruja vetelevälle Racklaylle 20 miljoonan dollarin vuosivautia. Samalla hän omistaa, tosin lainvastaisesti, useita suuria asianajajatoimistoja.  Tämä juttu ei ole pelkkää fiktiota, vaan idean tähän kirjaansa Grisham sai eräästä tutkivan journalismin artikkelista ”The Atlantic”-lehdessä.

Kirjan Foggy Bottomin tiedekunnan opinnot suorittaneilla ei ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia saavuttaa unelmiaan, sillä vain puolet tiedekunnan suorittaneista on läpäissyt USA:ssa ammattiin vaadittavan lakisääteisen asianajajatutkinnon.  Kaikilla neljällä päähenkilöllä on menossa viimeinen vuosikurssi ja valtion takaamaa opintolainaa on jokaisella noin 200 000 taalaa.  Kun kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Gordy Tanner paljastaa kavereilleen tutkimustensa tulokset, niin opintomotivaatio kuin väihäisimmätkin toiveet asianajajaurasta katoavat savuna ilmaan.

Gordy Tannerin ratkaisee omat ongelmansa tekemällä itsemurhan.  Hän  hyppää sillalta alas Potomac-jokeen. Tapahtumien pääpaikkahan on maan pääkaupunki Washington DC.  Tästä tapahtumasta seuraa se, että kolme muuta Mark, Todd ja Gordyn tyttöystävä senegalilaistaustainen, mutta jenkeissä syntynyt ja siten maan kansalaisuuden saanut Zola menettävät uskonsa opiskeluun ja valmistumisen tuottamaan ammattiin .  Niinpä nämä viimeisen lukuvuoden opiskelijat lopettavat opiskelunsa ja ryhtyvät harjoittamaan laittomasti asianajajan ammattia oikeussalien ja sairaalan liepeillä asiakkaita saalistavina korppikotkina.

Opiskelijoiden ura tuossa laittomassa toiminnassa saa hurjia käänteitä, joissa myös lain tuntemattomuus ja ammatin taitamattomuus on tärkeä tekijä.  Niinpä he saavat peräänsä niin Washingtonin asianajajienyhdistyksen, kuin haasteita tarjoavat lakimiehet sekä viimevaiheissa myös pääroisto Racklayn sekä hänen usuttamana FBI:n.  Sivujuonena kulkee Zolan 26 vuotta USA:ssa asuneiden senegalilaisten vanhempien ja nuoremman veljen maastakarkoitus.  Tuon sivujuonen avulla  Grisham saa tilaisuuden kuvailla Yhdysvaltain äärimmäisen brutaalia ja demokratialle vierasta karkoitussysteemiä, jossa uusliberalistiseen tapaan yksityinen yritystoiminta tunkeutuu kontrolloimattomaksi osaksi valtiovallan toimialaa.  Siis sekin ajankohtainen asia meillä Suomessa, jossa Sipilä, Berner, Orpo ja Soinin johtama äärioikeistoporukka tunkee samaa ajattelua meidänkin yhteiskuntakoneistoomme.

Grishamilla on taito kuvailla erilaisia ihmistyyppejä syyllistymättä suuriin ylilyönteihin.  Tarinan keskiössä olevat kolme päähenkilöä, Mark, Todd ja Zola, ovat tarkkaan piirrettyjä tyyppejä ja luonteeltaan erilaisia.  Zola on heistä herkin ja myös moraalisesti vahvin.  Mark ja Todd taas kovaluonteisia, jotka pystyvät näyttelemään erilaisia tunnetiloja niin, että ajoittain jää miettimään miten vahvat ovatkaan heidän luonteensa narsistiset piirteet.  Huijaaminen, asiakkaiden, kolleegoiden ja oikeuslaitoksen henkilöstön, käy heiltä uskottavan sujuvasti.  Tuon ihmistuntemuksen Grisham lienee hankkinut omassa asianajajan työssään.

Teoksen juonenkuvaus jääköön tähän.  Todettakoon kuitenkin, että kirjan loppu on tavallaan omanlainen yllätys, mutta noudattaa kyllä perinteistä grishamilaista positiivisuuden linjaa.  Ihailen kirjailijassa juuri tätä otetta, jossa aidon lännentarinan perinteen mukaisesti paha saa palkkansa ainakin osin ja loppu on kaikesta huolimatta toivoa antava.  Ja sitähän me ihmiset todella tarvitsemme kaiken tämän paskan keskellä – toivoa paremmasta.

 

Reino Seppänen