Keskusten entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen julkaisi hiljan poliittista eliittiämme sävähdyttäneen kirjan Maan tapa (Helsinki. Tammi, 2015). Teko oli kuin kepin sohaisu muurahaispesään. Säpinä alkoi välittömästi. En ole vielä lukenut tätä mammuttimaista, 776 sivua käsittävää teosta, joten jätän arvioni itse kirjasta siksi tekemättä. Niinpä keskitynkin vain kirjan aiheuttamaan kuohuntaan.
Korhosen kirja sai jo ennen julkaisemistaan runsaasti huomiota mm. Ylen kautta. Katsoin itse maanantaina 19.10. A-studion, missä Korhonen ja kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz keskustelivat kirjan yhdestä teemasta, vuoden 2006 presidentinvaaleihin liittyvästä rahoituksesta. Ohjelman juontajana toimi Kirsi Heikel. Totesin heti ohjelman jälkeen kirjoittamassani facebook-kommentissa nauttineeni suuresti tuosta keskustelusta. Kerrankin tuo verbaaliakrobaatti ja kuuluisa puheenvuoron valtaaja (siis päällepuhuja ja hiljaiseksi huutaja), Zyskowicz oli hätää kärsimässä. En koskaan ole nähnyt hänen kohdallaan mitään vastaavaa. Pisteet Korhoselle.
Tuossa ohjelmassa Korhonen väitti, ettei kirja ole mikään kosto. Samaa hän on toistellut useita kertoja muissa haastatteluissa. Mutta moinen vaiva on ollut turhaa, niin läpinäkyvää on Korhosen toiminta ollut. Se ei suinkaan vähennä itse kirjan ja siinä julkaistujen asioiden merkitystä. Vaikka Korhonen naamioikin kostonsa tieteellisyyden, tässä tapauksessa historiantutkimuksen, kaapuun itse lähtökohta on kristallin kirkas – mies maksaa potut pottuina, kuulu perunakellarissa istuja, kun sattuu olemaan. No, ehkä se kertoo paljon Jarmo Korhosen luonteestakin?
Toki Korhonen tekee ansiokkaan palvelun maamme poliittisen historian kirjaajille. Paljastjukset ovat puhdasta trotyyliä suomalaisen korruption ja hyvä-veli -järjestelmän alle. Nyt tietoa esille tulleista asioista ei ole tuottanut tutkiva journalisti, ei kammiossaan tuskaileva tutkija, vaan itse vallankäyttäjä, kähmijä ja hyvä-veli -verkoston jäsen. Kortit mitkä Korhonen on pöytään iskenyt ovat sen luokan kamaa, että vahinkojen minimointi on poliittisen eliitin lähiajan keskeisin tehtävä.
Tuo vahinkojen korjaaminen alkoikin itse asiassa jo välittömästi. Samana iltana esiin marssitettiin Ylen poliittinen toimittaja Jari Korkki, joka heti kärkeensä vähätteli Korhosen kirjaa leimaten sen, aivan oikein, miehen kostoksi. Sanomatta Korkilta jäi se, että kostokin voi perustua totuuteen. Oliko hän lukenut itse kirjaa arvionsa pohjaksi, se jäi toteamatta. Arvelen ettei ollut. Muuten ei selity noin pieleenmennyt arvio.
Sittemmin Korhosen sanomaa on pyrkinyt latistamaan yksi jos toinen taho. Tampereen kokoomuksen äänitorvi Aamulehti (nykyään lehti toki kieltää isyytensä) on toitottanut jo hetken ilmoille Korhosen kirjan valheellisuutta. Sunnuntain 25. lokakuuta lehdessä otettiin jo väkevämmät aseet käyttöön. Lehden toinen päätoimittaja Jorma Pokkinen turvautui nimittelyyn, kun lehden likaisentyöntekijät olivat kaivaneet esiin yhden Jarmo Korhosen haukkumanimistä – Kelmi. Liki sivun mittainen juttu onkin sitten todistelua siitä miksi haukkumanimi pitää paikkansa.
Päätoimittaja Pokkisen huoli Tampereen johtavana porvarikomissaarina on ymmärrettävää monestakin syystä. Yksi päälimmäisistä on se, että vaalirahakohu heittää pitkän varjon nykyisen kokoomuslaisen presidentin Sauli Niinistön ylle. Tämä itse on kieltänyt tarmokkaasti tienneensä mitään kampanjansa vaalirahoituksesta. Uskokoon, ken tahtoo, mutta minä en. Niinistö on joutunut nyt vaaravyöhykkeeseen, joka saattaa syöstä hänet vielä suuriin vaikeuksiin. On näet mahdollista, että joku tutkiva journalisti, toki uransa uhalla, uskaltautuu tonkimaan aihetta syvemmältä.
Toinen kokoomusta ja Pokkista huolestuttava pelko on kokoomuksen vaalirahoittajien paljastaminen. Useimmat näistä tahoista ovat sen verran herkkähipiäisiä, ettei julkisuus tässä asiassa heitä suurestikaan houkuttele. Erikoista tämän rahoituksen paljastumisessa on eräiden valtio-omisteisten yhtiöiden osoittautuminen paitsi kepun niin myös tämän kokoomuslaisen advokaatin, Sauli Niinistön, rahoittajajiksi. Moinen toiminta ei mahdu ainakaan minun moraalini piiriin.
Vaikea sanoa pystynkö itse kerskailemaan moraalini korkeudella, mutta jossakin sen raja menee. Eräiltä osin se menee siinä, että en hyväksy pimeää vaalirahoitusta. En omankaan puolueeni, SDP:n, kohdalla. Ja niistäkin kyllä esimerkkejä löytyy. Surullisen kuuluisin meille tamperelaisille demareille oli ns. Noppa-jutun paljastuminen. Siinähän jäivät niin meidän demareiden kuin keskustan munat oikeuslaitoksen mankelin väliin. Kokoomus pääsi pälkähästä luvattoman huonon poliisin esitutkinnan vuoksi. Tilanteelle on naureskellut ex-kaupunginjohtaja Pekka Paavola, yksi sotkun päätähdistä, Olli Helenin kirjassa Tampereen Pomo. Siinä Paavola antaa ymmärtää, että silloisen poliittisen korruption suurin hyötyjä olikin Tampereen kokoomus. Ehkä nyt on vihdoin aika ja tilaisuus paljastaa totuus ahneus-puolueen lainkuuliaisuudesta: Ei ole kokoomuskaan ehta, impeys on menetetty jo kauan sitten.
Korhonen, tuo edesmenneen Aimo Aaltosen -näköinen, oloinen ja tapainen mies, pakeni aikanaan, sanojensa mukaan, kovaa kohua tilansa perunakuoppaan. Nyt tuosta kuopasta on karjahdeltu ilmoille huutoja, joiden kaiun sallisin kiiriä vielä kauankin suomalaisen politiikan kentällä.