Yhteisesti omistamamme YLE, jonka tehtävänä olisi objektiivisen tiedon välittäminen, on perin huonosti toteuttanut tätä tärkeää ja velvoittavaa tehtävää viimevuosien porvariuhon aikana.  Uhon, jonka on nostanut korkeimpiin potensseihin uusliberalismin läpimurto ja poliittisen vasemmiston syvä alamäki.  Hyvin oudolta vaikutti ensi lukemalta porvaritunteiden kavalkadi YLEn Facebook-sivulla otsikon ”Kolme kolumnia, kolme kertaa 1918” alla.  Tarkemmin luettuna ja funtsittuna, tämä kolmen kertomuksen sarja ei ollutkaan mikään huono juttu.  Siitä muodostuikin eräänlainen suomalaisen porvariston kollektiiviseen tajunnan obduktio.  Epäilemättä nuo kolme tarinaa eivät sellaisenaan anna koko kuvaa hegemonistisen herraluokkamme nykyisistä näkemyksistä ja tunnelmista.  Mutta ainakin se maalaa eteemme näköiskuvan yhteiskuntamme edelleen parantumattomasta haavasta – kansalaissodasta.  Annettakoon siis kiitos YLE:lle, vaikka ehkä juttukimaran alkuperäinen tarkoitus olikin joku muu.   

Juttusarjan kolmesta kirjoituksesta ehdottomasti oleellisin oli Jari Ehrnroothin tuotos ”Punaisen Suomen pitkä varjo”.  Näin siksi, koska se tunteettomuudessaan saavuttaa erinomaisesti vuoden  1918 petomaisen raakuuden.  Herra Ehrnroothin teksti on kirjoittajansa moraalisten arvojen ja totuuden varsinainen strip teas -esitys.  Sen luettuaan kenellekään ei voi jäädä epäselväksi mitä miehiä Ehrnrooth itse asiassa on.  Ainakin minulle hän asemoituu siihen samaan joukkoon kuin Ilmari Kianto, Pihkalan veljekset Martti ja Lauri, Hans Kalm, Johan Fromm, Hjalmar Saari  jne.  Mitään vastaavaa ei ole nähty julkisessa  asiallisuutta tavoittelevassa, keskustelussa kymmeniin vuosiin.  Ei ainakaan tohtoristasoisen henkilön esittämänä.  Se kertoo jotakin huolestuttavaa ajastamme ja yhteiskuntamme tilasta.  Vielä enemmän se kertoo kirjoittajasta Jari Ehrnroothista ja hänen henkisestä ja moraalisesta tasostaan.

Ehrnroothin kirjoitus on toimituksellisesti alaotsikoitu kirjoittajan sitaatilla:  ”Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön.”

 

Tuo lause yrittää heti alkuunsa viedä lukijansa harhapoluille perustelemattomilla väitteillä.  Olen hyvin vähän nähnyt tämän kyseenalaisen ”juhlavuoden” kirjoituksissa ja puheissa punakaartien romantisointia.  Syykin on siihen selvä.  Ymmärrys oman kansan tappamisesta on valtaosalle ihmisiä vastenmielinen ajatus.  Ihmisillä on myös nykyisin enää vähän kosketuspintaa itse sisällissotaan henkilökohtaisten tuttavuuksien kautta, kuten vielä minun ikäluokalla oli.   Hyvinvointiyhteiskunnan tuoma säätykierto ja luokkaerojen tasoittuminen johti kansalaissodan aikaisten rintamalinjojen sekoittumiseen, mikä lienee yksi tärkein tekijä vastakkainasettelun pienentymiseen.  Mutta tämä ei sovi herra Ehrnroothille.  Tuonnempana selviää miksi ei sovi.

 

Herra Ehrnroothin esittämä kehoitus perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön osuu itseasiassa häneen itseensä.  Niihin on hyvä mahdollisuus perehtyä näillä minun aatehistoriaa esittelevillä kotisivuilla.  Itse olen perehtynyt asiaan noin 50 vuoden ajan, joten minulla on hyvä syy kysyä miksi Ehrnrooth itse ei ole perehtynyt siihen?  Ainakin hänen näkemys suomalaisesta työväenliikkeestä ja koko sosialistisesta liikkeestä on äärimmäisen kapea. Tulkintansa se saa kivikovista äärioikeistolaisista arvoista, kuten kirjoitus osoittaa.  Niillä ei ole mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa.  Ehrnrooth ei tavoittele totuutta, vaan herättelee henkiin jo historiatieteen kuoppaamaa ”valkoista valhetta”.  Häneltä nousee kirjoituksessaan vaivoin pidätelty viha mm. ”monia kulttuurin, taiteen ja tieteen tekijöitä” kohtaan.  He kun muka  hakevat yhä ”positiivista yhteyttä punaisen Suomen väistymässä olevaan sosialistiseen perintöön”.  Valitettavasti Ehrnrooth jättää asian pelkäksi heitoksi eikä hemmottele meitä lukijoitaan tälläkään kertaa esimerkeillä.  Perin outo tapa miehelle, joka briljeeraa oppiarvoilla ja sivistyneisyydellään.  Asenne sulkee pois mahdollisuuden jatkokeskusteluun.  Mikä ehkä oli kirjoittajan alkuperäinenkin tarkoitus?  Menetelmä on tuttua kaikille yhden totuuden liikkeille olivatpa ne poliittisia tahi uskonnollisia.

Mihin tämä valtiotieteiden tohtori ja dosentti itseasiassa pyrkii hölynpölyllään?  Tarkoittaako ”positiivinen yhteys” esimerkiksi sitä, että uusi historiantutkimus pyrkii toteuttamaan nykyisin tieteiden yleistä tavoitetta objektiivisuuteen ”valkoisen valheen” vaalimisen sijasta?  Tähän tulokseen ainakin minä päädyin mm. seuraavan Ehrnroothin kirjoituksen sitaatin perusteella:  ”Historiantutkimuksessa jälkikäteismoralisointi haiskahtaa typerältä idealismilta, mutta katsoessamme menneisyyteen meidän on eettisinä yksilöinä otettava kantaa siihen, onko kehityssuunta ollut oikea vai väärä”.  Väite on nimittäin minusta puhdas valhe, koska itse en tunnista moralisointia lukuisista vuoden 1918 tapahtumia luotaavista objektiivisuuteen pyrkivistä tieteellisesti tuotetuista tutkimuksista.  Ellei  Ehrnrooth sitten tarkoita ”jälkimoralisoinnilla” juuri tuota objektiivisuutta, joka on heittänyt ”pitkän varjon” valkoisen valheen ja siinä kanonisoitujen ”sankaritekojen” ylle.  Syytös moralisoinnista on myös yksi osoitus Ehrnroothin kyvyttömyydestä itsereflektointiin.  Hän ei kykene havaitsemaan tuottamassaan tekstissä omaa porvarillista moraalipaatosta.

On tavallaan huvittava, että Ehrnrooth vaahtosuuna kuvaa sosialistien ”herravihaa” ja sen lietsontaa.  Siinä hän asettuu vanhojen valkoisen Suomen valhtelijoiden ja heidän kannattajien pitkään riviin.  Tuossa kiihkossaan herra  Ehrnrooth ei huomaa omaa kipunoivaa luokkavihaansa ”punikkeja” ja heidän ”romantisoijiaan” kohtaan.  Ehrnroothia lainaten minäkin nimitän tuota hänen kaunaista vanhatestamentillista julistustaan arkaaiseksi vihaksi.   Omalla vihallaan hän vain vahvistaa arvostelemansa marxilaisuuden toteamuksen siitä, miten omat edut ja luokka-asema määrittää yksilön yhteiskunnallisen olemisen.  Herra Ehrnroothille tuo luokka-asema ei ole mitenkään epäselvää, vaikka hänellä on ilmeinen hinku kiistää köyhiltä oman luokka-aseman ja etujen ajaminen.

Varsinkin historiatieteen näkökulmasta Ehrnroothin kirjoitus on sotkuista soopaa, jonka tuottamiselle on ollut näköjään vain tarkoitus dementoida vuoden 1918 nykytutkimus ja antaa jälkikäteen ”armahdus” valkoisten tekemille sotarikoksille.  Hänen kuvaama tapahtumien selityskulku ei ole looginen eikä perustu historian ja henkilöhistorian kronologiaan.  Argumentaatiota ei näet teoille ja tapahtumille voida kaivaa tulevista tapahtumista ja tapahtumien jälkeisestä historiankulusta.  Jo se sulkee hänet vakavasti otettavana puheenvuoron käyttäjänä pois ja sijoittaa miehen noihin olutkuppiloiden suunpieksäjien joukkoon.

Kaikkien ”valkoisen valheen” vaalijoiden tavoin myös Ehrnrooth selittää miten punaisten voittaessa Suomi olisi joutunut osaksi Neuvostoliittoa.  Tässä väitteessään hän vetoaa 80-vuotiaaseen Mauno Koivistoon.  En tiedä, minkälaiset kristallipallot Ehrnroothilla ja Koivistolla on ollut, mutta historiatieteen kannalta väite on aivan absurdi.  Me emme voi tehdä mitään kestäviä oletuksia siitä mitä olisi tapahtunut, jos ei olisi tapahtunut niin kuin tapahtui.  Tätä tosiasiaa ei muuksi muuta edes herra Ehrnroothin ja hänen valkoisten veljiensä arkaainen viha, olipa se kuinka tulista tahansa.

Sallittakoon minullekin pieni leikki kristallipallolla.  Annetaanpa näille ehrnrootheille imeskeltäväksi yksi toinen jälkiviisauden muoto.  Miettikääpä arvon valkoisen valheen vaalijat, mitä olisi tapahtunut näille vuoden 1918 murhamiehille, niin punaisille kuin valkoisille, jos käytössä olisi ollut nykyinen kansainvälinen oikeus?  Uskallan väittää, että siellä Haagissa olisivat kansainvälisen tuomioistuimen edessä nököttäneet tuomittavina niin itse Mannerheim kuin lukuisat hänen alaisistaan.  Tämän vain totean sen vuoksi,  koska herra Ehrnrooth on niin sangen ymmärtäväinen kotoisen kapinamme raa´asta kukistamisesta.  Jos oikein muistan, hän on esittänyt kovastikin moraalisia kannanottoja eräistä muista, lähempänä nykypäivää tapahtuneista massamurhista.  Vain pölvästi ei huomaa tässä pirunmoista kaksoismoraalia tai ellei peräti vieläkin pahempaa.  Huomaako herra Ehrnrooth?

Muistan, miten aikoinaan kansalaissodan 50-vuotistapahtumien merkeissä pidetyssä seminaarissa historoitsija Hannu Soikkaselle esitettiin tuo samaa väittämä.  Soikkanen kohteliaana miehenä totesi sen, minkä minäkin tuossa edellä, mutta pehmeimmin sanakääntein.  Hän myönsi, että sellainenkin skenaario oli toki mahdollista, että yhteys Venäjään olisi tiivistynyt.  Soikkanen piti yhtä verrannollisena tai vieläkin vahvempana vaihtoehtona Suomen säilymistä pohjoismaisen sosialidemokraatian tiellä.  Perustellen sitä puolueen syvemmillä yhteyksillä länteen, etenkin Ruotsiin ja Saksaan sekä bolsevististen näkemysten puuttumisella puolueessa.  Suomen onneton kapina ollut missään mielessä bolsevistinen.

Herra Ehrnrooth arkaaisine vihoineen paljastaa kirjoituksen lopussa itsensä perusteellisesti.  Hän näkee Suomen tulevaisuuden aidon uusliberalistin lailla:  ”Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi”.  Jos ei toimi, niin kuinka ne punaiset perilliset sitten voivat kadota?  Etujen ristiriidat eivät taatusti katoa minnekään.  Eivät etenkään polarisoituvassa yhteiskunnassa.  Onkin muuten perin mielenkiintoista, että Ehrnrooth näkee hyvinvointivaltion puolustajat ”punaisen Suomen perillisinä”.  Se tuskin on mikään freudilainen lipsahdus vaan tunnekylmän porvarin uutta uusliberalistista uhmaa tihkuva luokkatietoinen manifestointi omien luokkaetujen puolesta.

Varmemmaksi vakuudeksi Ehnrooth vielä selittää:  ”Suomen nykyisessä eduskunnassa tämä punaisen Suomen pitkä varjo näkyy sosialismiin perustuvan kollektivistisen hyvinvointiaatteen ja mahdollisuuksien tasa-arvodogmin ylivaltana kaikissa puolueissa. Tasanjako-oppien mukaisia sosiaalisia tulonsiirtoja on kasvatettu äärimmäisen pitkälle. Seurauksena on se, minkä Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder äskettäin , että palkansaajien korkeasti koulutettu kolmannes kantaa harteillaan koko väestön hyvinvointia”.  Oh la´la´!  Voiko sen suoremmin enää sanoa, että paskat köyhistä, sairaista ja sorretuista!

Siinä kaksi jääkylmää porvariveljestä yrittävät rakentaa yhteyttä määrällisesti pienenevään keskiluokkaan.  Suuret valkoiset veljet puhuvat suulla suuremmalla ja ihan ilman minkäänlaista valtuutusta.  Tuolla korkeasti koulutetulla ”keskiluokalla”, johon itsekin obejektiivisesti olen taitanut kuulua suurimman osan elämästäni, on valtaosalla toimeentulona puhdas palkansaajuus.  Ei siis kovinkaan paljon yhtäläisyyttä rikkaaseen promilleen kansastamme.  Ainakaan minä en ole näille herroille valtakirjaa antanut puhua nimissäni.  Taitaapa meitä olla jokunen muukin…

Ehnrooth lukee kirjoituksessaan madonluvut sosialismille, mutta jättää kertomatta, että pääoma ja omaisuusmassat keskittyvät tavalla, jonka Karl Marx oletti toteutuvan.  Ehkä hän ei tiedä, että Suomessa seitsemän varakkaimman kansalaisen nettovarallisuus on noin 11 miljardia euroa.  Samaan varallisuuskasautumaan tarvitaan 40 prosenttia eli 1.850.000 vähävaraisinta Suomen kansalaista.  Suomen vähävaraisimman 40 prosentin maksamista tuloveroista kertyi silti valtion kassaan vuonna 2013  hieman yli viisi miljardia euroa.  Nuo seitsemän miljardööriä maksoivat tuloveroja ansio- ja pääomatuloistaan yhteensä hieman alle kahdeksan miljoonaa euroa.  Eiköhän tuo 40 prosenttinen köyhän kansanosa kanna kestokykynsä mukaan aivan riittävän taakan, josta on riittänyt jaettavaa yritystukina voittoja repiville pörssiyhtiöillekin?

Olen vuosikausia karttanut ottamasta kantaa ilmiöön nimeltä Jari  Ehrnrooth.  Tähän tulokseen olen tullut syistä, jotka kumpuavat omasta elämänkokemuksesta.  Herra Ehrnroothin osakseen saama liki rajaton ihailu ja maine ei ole muuttanut hänestä aikoinaan tekemääni arviota.  Myönnän auliisti, että  en ole varmaankaan riittävän kykenevä arvioimaan Ehnroothin ansioita ja saavutuksia kokonaisuudessaan.  Mutta ne jutut joissa häneen olen törmännyt, ovat tehneet minut äärimmäisen varovaiseksi.  Nyt käsitelty Ehrnroothin kirjoitus todisti oikeaksi tuon asenteeni.  Olen ollut yhtä haluton kohtaamaan häntä kuin vapaana liikkuvaa mustamambaa tai lihaksi tullutta tohtori  Hannibal Lecteriä.  Mutta tämä hänen kirjoituksensa haastoi kansalaisrohkeuteni.  Ei siksi, että se oli jotenkin sisällöllisesti merkittävä.  Ei, se oli täynnä uusliberalismin poliittista valhetta,  josta on satuiltu kyllä paremmillakin tekniikoilla. 

 

Oleellista kirjoituksessa oli Ehrnroothin julkeus julistaa avoimesti uusliberalismin hegemoniaa sen kirkkaimmassa ideologisessa muodossaan.  Antaa sille puhas vanhakantainen luokkamuotti, mutta uusliberalismin kaksoistaktiikkaan tukeutuen kieltää työväenluokan olemassa olo ja syyllistää luokkavihan lietsomisesta sosialistit.  Tuo  Ehrnroothin harjoittama väkivallan ihannointi vallan välineenä on puhdasta ihmisvihaa.   Kirjoitus uhkuu sitä, vaikka on naamioitu ”liberalismin” pumpuliin.  Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä aidon vanhakantaisen porvarillisen arvoliberalismin tai uudemman hyvinvointiliberalismin kanssa.  Kirjoitus on siten yksi osoitus demokratiaan ja oikeusvaltioon kohdistuvasta uhkasta.  Todiste myös siitä, että nyt lähestytään viimeistä rajaa.  Minua ainakin herra Ehrnrooth kauhistuttaa! Ja miksi ei pelottaisi?  Hannibal ante portas!

 

Reino Seppänen

 

Jari Ehrnroothin puheena olevan kirjoituksen voi kokonaisuudessaan lukea osoitteesta:

https://yle.fi/uutiset/3-10149155