Kuten tunnettua leniniläisen puolueteorian mukaan kommunistinen puolue on työväenluokan taisteleva etujoukko. Tosin Suomessa niin kuin monessa muussakin maassa on työtätekeville ja vähän muillekin porukoille jäänyt perin epäselväksi, mikä näistä lukuisista kommunistisista kuppikunnista on juuri se oikea etujoukko, jonka lippua tulisi seurata.

Periaatteessa kysymys on äärimmäisen tärkeä, koska historia on karmeasti osoittanut, että väärän valinnan tehneet ovat päätyneet siihen jonoon, jossa jaellaan niskalaukauksia. Eipä silti saman ”palkinnon” ovat saaneet hämmästyttävän monet oikeinkin valinneet.

Suurta huolta etujoukon valinnasta meidän ei toki tarvitse kantaa. Mahdollisuus minkään etujoukon tekemään vallanottoon on meillä, luojan kiitos, äärimmäisen pieni. Kommunismilla on ollut maassamme joskus paljonkin poliittista vaikutusvaltaa. Neuvostoliiton ja sen luoman satelliittijärjestelmän romahtamisen myötä tuo vaikutusvalta on sulanut pois.

Nyt tämä SKP:ksi nimitetty etujoukko harhailee tiettömissä maisemissa soilla ja korpitaipaleilla, peninkulmien päässä joukoista, joiden johtajaksi se kritiikittömästi on julistautunut. Tästä huolimatta puheet sillä taholla ovat kuin rahattomalla Ladan ostajalla.

Se, että mikään ei ole aidon kommunistin kivikovassa kallossa miksikään muuttunut, näkyy selkeästi puolueen sotureiden munkkilatinassa tai pitäisikö sanoa kirkkoslavoniassa. Kommunistit sotivat rintamilla, joissa taistelut on hävitty jo aikoja sitten. Mutta mikä estää ammuskelun paukkupatruunoilla sillä räiske ja uho eivät yllä kovin kauas ei ainakaan niihin joukkoihin asti, joiden etunenässä heidän teoriansa mukaan pitäisi kulkea. He ovat kaikille osapuolille täysin vaarattomiakin.

Aika ajoin tulee vielä seurattua Tiedonantaja –nimistä läpyskää, jonka päätoimittajana jatkaa vuosikymmenestä toiseen yksi etujoukon johtava toveri, Erkki Susi. Jatkaa kuin ”pääideologi” Mihail Suslov aikoinaan NKP:n johdossa tovereiden syrjäyttämisiten ja niskalaukauksienkin ansiosta. Näitä Suden ulvahteluja lukiessa tulee perin nostalginen olo. Eli, kuten Matti Nykänen sanoi aikoinaan: –Aina ku mä hyppään ja pääsen siihen hyppyrin nokalle, niin mulle tulee sellanen bon voyage -tunne, siis että mä oon kokenu tän joskus aikasemminkin.

Tämän vuoden Tiekkarin ensimmäisessä numerossa Susi murisee uuvuttavan pitkästi Natosta. Hän selittää aivan samalla tavoin kyseisen puolustusliiton tarkoitusta ja ominaisuutta, mitä kolmekymmentä – neljäkymmentä vuotta sitten. Mitäpä sitä turhaa mieltä muuttamaan, kun on kerta lopullisen totuuden ja valaistuksen kerran löytänyt.

Suden ulvomisen voisi jättää omaan arvoonsa, ellei arvoisa päätoimittaja taas kerran antaisi väärää todistusta Naton osuudesta hajoavan Jugoslavian tapahtumiin 90-luvun lopulla. Koska näitä näkemyksiä esittävät myös muut tahot kuin piskuinen kommunistikopla, on syytä kerrata tosiasiat. Mutta palatkaamme sitä ennen toveri Suteen. Susi kirjoittaa: ”Maaliskuun 24. päivänä 1999 Nato aloitti USA:n presidentin Bill Clintonin johdolla raa’an 78 päivää kestäneen ´humanitaarisen´ pommituskampanjan Jugoslaviaa vastaan.” Tämä Suden väite on mitä törkeintä potaskaa, jolla hän peittelee tapahtumien todellista raakuutta.

Älkäämme unohtako, että ennen Naton pommitusten aloittamista Jugoslavian äärinationalistit, voidaan sanoa jopa fasistit, olivat ajaneet Kosovosta maanpakoon miljoona albaaniperäistä maan kansalaista. Tuntematon määrä ihmisiä oli murhattu, pahoinpidelty, raiskattu ja ryöstetty. Maamme suuret ”humanistit” tuuheakulmaisen von Wrightin johdolla eivät nostaneet sormeaankaan tämän inhimillisen katastrofin edessä. Kerta toisensa jälkeen Venäjä sabotoi neuvottelut, joilla pyrittiin ratkaisemaan ongelma. Jäljelle ei jäänyt kuin voimankäyttö, joka sitten lopulta toikin ratkaisun. Ja syöksi serbi-fasistit vallasta. Siitä kiitos EU:lle ja Natolle.

Muistan hyvin, kuinka Venäjän Suomen suurlähettiläs Ivan B. Aboimov kovin epädiplomaattisesti otti osaa asiasta maassamme käytävään keskusteluun ja tuomitsi Naton pommitukset mm. Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan. Arvon suurlähettiläs istui tuon tehdeessään kyllä tukevasti pelisilmänsä päällä tai sitten muuten vain paljasti psykopatiaa hipovan luonteenlaatunsa. Jo aikaisemmin, mutta uudelleen samana vuonna Venäjä pommitti omaa aluettaan Tsetseniassa ja siitä jalosta taistelosta ei esimerkiksi Grosnyssä jäänyt montakaan tiiltä raunioissa päällekkäin. Asia, joka sekään ei huolestuttanut meidän johtavia humanistejamme eikä päätoimittaja Sutta, jota parhaalla tahdollakaan ei humanistiksi voi kutsua.

Olen osan aikuisesta elämästäni ollut Nato-kriittinen. Ja vastustan maamme Natoon liittymistä edelleenkin. Nato ei kuulu enää tähän aikaan, koska ongelma, jota ratkomaan se syntyi poistui ns. historian tunkiolle. Järjestön olisi kuulunut vaipua kuolonuneen yhdessä kiistakumppaninsa Varsovan liiton kanssa. Tästä huolimatta kiitos kuuluu Natolle juuri tässä Kosovon asiassa. Päättäväinen toiminta Jugoslaviassa ja miljoonan kosovolaisen palauttaminen kotiin loi uskoa siihen, että Nato voi olla muutakin kuin USA:n globaalisten poliittisten etujen puolustaja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän suomalaisten olisi ehdoin tahdoin siihen liityttävä. Ei, varsinkaan kun kokoomus ajaa liittymistä kuin käärmettä pyssyyn.

Reino Seppänen          11.01.2008