Demokraattinen sosialismi – sosialidemokratia

 

  •  Marxilaisuuden kriisi ja ideologinen diaspora
  • Eduard Bernstein ja marxilaisuuden kritiikki
  • Mihin Bernstein oikein pyrki?
  • Karl Kautsky – marxisti ja demokraattinen sosialisti
  • kirjoitussarja jatkuu

 

 

 

 

Marxilaisuuden kriisi ja ideologinen diaspora

 

Työväenliikkeen synty, etenkin Euroopassa ja kehittyvissä teollisuusmaissa, on pohjautunut työn ja pääoman väliseen ristiriitaan. Tuo ristiriita on historiallisesti ajatellen hyvin lyhyen ajan tuote ja liittyy yhtäältä pääomavaltaisen tuotantotavan – kapitalismin – syntyyn ja toisaalta teollisuuden – industirialismin läpimurtoon. Nuo kaksi asiaa loivat uudenmuotoisen yhteiskunnan, missä yksilön paikka sosiaalisessa hierarkiassa ja hänen nauttimansa maallinen hyvä määräytyivät eri tavoin kuin sitä edeltäneessä feodaalisessa yhteiskunnassa.

 

Pidäkkeetön työntekijän alistaminen, taloudellinen riisto sekä niihin nojautuva yksilön ihmisarvon ja itsekunnioituksen väheksyminen ovat kuuluneet kaikenlaisten luokkayhteiskuntien rakennusaineisiin ammoisista ajoista alkaen. Sosiaalinen hierarkia, siinä  yleneminen ja henkilökohtaisen hyvän maksimointi aina ahneuteen asti, ovat kaikkien laumaeläinten ominaispiirteitä. Ihmislajilla ne lienevät kehittyneet pisimmälle. Toisaalta ihmislajia on sinattu älyllä ja ajattelukyvyllä, jonka ansiosta olemme kyenneet muita laumaeläimiä paremmin kyseenalaistamaan myös elinpiiriimme kuuluvien sosiaalisten rakenteiden ja arvojen mielekkyyden. Niiden ansiosta ihmiskunta on pystynyt myös kehittämään uusia paremmin toimivia sosiaalisia järjestelmiä. Tämä kyky ei jäänyt polkemaan paikoilleen kapitalistisen ahneudenkaan valtakauden aikana.

 

Sosialismin perusajatus on murtaa ihmisessä piilevä laumaeläimen ja pedon perinne. Sosialismi uskoo niin yksilön kuin lajin kykyyn toteuttaa parempaa yhteiselämää ja erilaisuuden sietämistä. Tässä tavoitteessa sen tulee nojautua humanismin parhaimpiin perinteisiin – kantaa eteenpäin valistusajattelijoiden ja Ranskan suuren vallankumouksen sytyttämää tasa-arvon soihtua. Sosialismin suuren kahtiajaon syy on tämän sosialismin humanistisen sisällön kieltäminen harhapoluille lähtedeiden bolshevikkien taholta.  Demokraattinen sosialismi taas lähtee siitä, ettei uutta voida rakentaa nojautumalla ihmisluonnon pahimpiin piirteisiin. Meissä ihmisissä piilevä peto pitää kesyttää eikä päästää irralleen.

 

Marxin ja Engelsin poismenojen jälkeen työväenliikkeen valtavirtaukseksi muodostui marxilaisuus.   Siitä tuli useimpien sosialististen puolueiden ideologinen perusta, selkeimpänä poikkeuksena  Britannia. Tosin monessa muussakin maassa marxilaisuuden rinnalla esiintyi tätä haastavia virtauksia. Marxin ja Engelsin jälkeen sosialistisen työväenliikkeen valtavirtauksessa ei nähty kuitenkaan tarvetta jatkaa syvällisempää ideologista pohtimista tai vaihtoehtoisten poliittisten strategioiden miettimistä.

 

Marxilaisen ideologian vahvistaminen jäsenistön keskuudessa katsottiinkin puolueissa keskeiseksi tehtäväksi. Marxilaisuuden selittämiseksi jäsenille, kannattajille ja laajemminkin laadittiin yleisluonteisia esityksiä, jotka mitä ilmeisimmin latistivat Marxin ajattelun todellista sisältöä kuin myös kavensivat hyväksyttävän ideologisen keskustelun rajoja puolueissa ja koko kansainvälisessä työväenliikkeessä. Tämä jos mikä on vierasta itse Karl Marxin persoonalle ja hänen tieteelliselle ajattelutavalle. Marx itse kävi railakasta väittelyä niin porvarillista ajattelua sisältäviä näkemyksiä kuin myös anarkismia vastaan. Tuo kiistely, joka sanankäytön terävyydessä oli koko tuolloiselle aikakaudelle tyypillistä, lähti kuitenkin tieteellisestä avoimmuudesta. Tuon avoimmuuden taas sulki harmillisen usein pois Marxin seuraaajat, mikä oli  vahingollista sosialismin ideologialle ja sen kehittämiselle.

 

Marx ja hänen ajattelunsa kanonisoitiin pitkälti sosialidemokratian perustaksi siinä muodossa, miksi sen ”oikeaoppiset” tulkitsivat . Ideologiasta oli kasvamassa uskonnon kaltainen oppirakennelma, jonka ”puhtautta” varjelivat eri työväenpuolueissa asialle vihkiytyneet ”paavit”. Niinpä esimerkiksi Saksassa tuo kunnia annettiin August Bebelille ja Itävallassa Karl Kautskylle. Saksankielisestä Euroopasta tulikin vuosisadan vaihteen kahtapuolta marxilaisuuden tärkein aatteellinen keskus. Myöhemmin tuota ”Marxin opin” oikean tulkinnan valtikkaa vaati itselleen venäläinen V.I. Lenin ja hänen johtamansa bolshevikit. He menivät Marxin kanonisoinnissa vielä Bebeliä ja Kautskyäkin pidemmälle. Yhtäkään piirtoa ei saanut tieteellisen sosialismin suurmiesten kirjoituksissa asettaa kyseenalaiseksi, mikä asenne on perin vieras juuri tieteellisyydelle ja sitä kautta myös Marxille itselleen. Tämä asenne kiteytyy Leninin kuuluisassa ja lukemattomia kertoja lainatussa lauseessa:  ”Marxin oppi on kaikkivoipa, koska se on oikea”.

 

Sosialististen puolueiden epäluulo porvarillista demokratiaa ja sen instituutioita kohtaan johti niiden vierastamiseen. Samasta syystä sosialistinen työväenliike vierasti kirkkoja ja uskontoja, joista tuonnempana osiossa sosialismi ja kristinusko.  Tämä asennoituminen taas ei ole mitenkään outoa, koska nuo valtioelimet ja kirkkokin olivat olleet kapitalismin synnystä lähtien elimellinen osa porvarillista sortokoneistoa. Ne olivat pyrkineet estämään työväenliikkeen organisoitumista – kieltäen ammattiyhdistystoimintaa ja asettamalla esteitä sosialististen puolueiden synnylle. Näistä syistä yhteiskuntien demokraattiset foorumit, kuten parlamentit, nähtiin pikemminkin puolueiden agitaation julistuspaikkoina kuin käytännöllisen politiikan välineinä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Lenin piti vielä pitkälle 1900-luvun alkua porvarillista parlamenttia sosialisteille vain ”puhujalavana”, paikkana oman agitaation julistamiselle. Tässä voidaankin nähdä eräs alkujuonne reformistisen sosialismin ja vallankumousta ainoana muutosvoimana tavoittelevan ääriajattelun – bolshevismin väliseen taisteluun. Tätä ”puhujalava”-asennetta vastaan nousi vähin erin vastustusta useissa sosialidemokraattisissa puolueissa. Tätä revisionismiksi kutsuttua ilmiötä vastaan käytiin etenkin Euroopan teollistuneiden maiden työeväenpuolueissa leppymätöntä taistelua, joka johti lopulta kansainvälisen työväenliikkeen jyrkkään kahtiajakoon.

 

Revisionismin voittokulkuun, joka toisaalta merkitsi myös kansainvälisen työväenliikkeen hajoamista, vaikuttivat keskeisesti kolme asiakokonaisuutta:

1) kritiikki Marxin eräitä näkemyksiä ja niistä tehtyjä tulkintoja kohtaan,

2) ensimmäisen maailmansodan syttyminen ja pettymys toisen internationaalin kykyyn estää yleiseurooppalainen imperialistinen sota ja

3) bolshevismin haaste perinteiselle sosialidemokratialle V.I. Leninin muotoileman uuden ideologian ja politiikan pohjalta.

 

Työväenliikkeen kahtiajokoa syvensi myös Venäjän lokakuun vallankumouksen ja sen jälkeen käydyn sisällissodan raakuudet. Bolshevikkien menestys Venäjällä loi osassa sosialistista liikettä uskoa Leninin ajatuksiin ja väkivaltaisen vallankumoustien voitollisuuteen. Toisissa taas vallankumouksen raaka todellisuus synnytti syvää vastenmielisyyttä, etenkin kun bolshevikkiterrorin uhreiksi joutuivat kilpailevatkin sosialistit (menshevikit, sosiaalivallankumoukselliset ja anarkistit). Käyty ensimmäinen maailmansota vahvisti myös vanhassa työväenliikeessä pasifistista ajattelua. Uutena ideologiana kommunismi tavoitteli aggressiivisesti hegemoniaa kansainvälisessä työväenliikkeessa pyrkien nujertamaan  vanhan  sosialidemokratian. Kuilua osapuolien välillä syvensi vuonna 1915 perustetun Zimmerwaldin internationaalin synty ja sen muuttuminen kommunistiseksi internationaaliksi. Vaikka kehitys ei ollutkaan kovin suoraviivaista, päälinja muotoutui tältä pohjalta. Karkeasti voidaan sanoa, että 1920-luvun puoliväliin mennessä rintamalinjat demokraattisen sosialismin ja kommunismin välillä olivat vakiintuneet peruuttamattomasti.

 

 

 

Eduard Bernstein ja marxilaisuuden kritiikki

 

Eduard Bernstein

Eduard Bernstein syntyi juutalaiseen perheeseen Schönebergissä (kuuluu nykyisin Berliiniin) 6.1.1850. Hänen isänsä toimi  rautateillä veturinkuljettajana. Eduard-poika ei saanut taustastaan johtuen yliopistokoulutusta, vaan meni koulun jälkeen töihin. Hän  toimi 12 vuotta pankkivirkailijana ja aloitti työt siellä jo kuusitoista vuotiaana. Toimessaan Bernstein pysyi kaikkiaan 12 vuotta Vaikka Bernstein oli pankkivirkailija hän liittyi jo vuonna 1872 sosiaalidemokraattiseen SDAP-puolueeseen (Sozialdemokratische Arbeiterpartei Deutschlands), joka oli perustettu vuonna 1866. Hän oli myös edustajana Gothan konferenssissa ja siten perustamassa uutta vuonna 1875 uutta yhtenäistä Saksan sosialidemokraattista puoluetta (SPD). Tuolloinhan Saksan sosialistisen liikkeen kaksi päähaaraa ns. eisenachilaiset eli SDAP:n väki ja lassallelaiset  liittyivät yhteen. Hän oli valmistelemassa yhdessä  Wilhelm Liebknechtin ja August Bebel kanssa uuden puolueen Gothan ohjelmaa, jota vastaan Karl Marx esitti kuuluisan kritiikkinsä.

 

Lopetettuaan työt pankissa vuonna 1878 Bernsteinin puolueaktiivisuuden sanotaan kasvaneen. Kun  ”rautakansleri” Otto von Bismarckin säätämät ns. sosialistilait kielsivät sosialidemokraattisen puolueen ja sosialistiset järjestöt Saksassa, joutui Bernstein monien muiden tavoin muuttamaan maanpakoon Sveitsiin. Siellä hän toimitti Zürichissä puolueen äänenkannattajaa ”Sozialdemokrat”-lehteä. Lehti toimitettiin ja painettiin Sveitsissä, mistä se salakuljetettiin Saksaan. Verkosto toimi hyvin ja Saksa painosti Sveitsiä lopettamaan tämän toiminnan. Lopulta Sveitsi taipui, jonka seurauksena lehden tekeminen siirtyi Lontooseen vuonna 1888 sosialistilakien päättymiseen asti eli vuoteen 1890. Myös Bernstein siirtyi silloin Englantiin.

 

August Bebel

Bernstein oli taitava sanankäyttäjä niin puhujana kuin kirjoittajana. Tämä, kuten uuttera puoluetyö  edistivät hänen poliittista uraansa ja nousua sosialidemokraattisen puolueen hierarkiassa. Liittyessään SDAP:en riveihin, Bernstein tutustui marxilaisuuteen ja kuului August Bebelin ympärillä olleiden ydinryhmään. Tuohon aikaan hän sijoitetui saksalaisten sosialistien radikaaleimpaan siipeen. Lontooseen siirryttyään Bernsteinistä tuli Engelsin läheinen ystävä ja osin työtoverikin. Marxiin ja Engelsiin hän oli tutustunut jo vuonna 1880 käydessään Lontoossa. Engels testamenttasi Bernsteinille kirjallisen jäämistönsä, mikä synnytti hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1895 katkeruutta johtavien sosialistien keskuudessa. Myöhemmin kommunistit kehittivät tähänkin Engels-yhteyteen Bernsteiniä irvokkaasti parjaavia teorioita. Engelsin kuoleman jälkeen marxilaisuuden keskeisiksi ideologeiksi nähtiin August Bebel, Karl Kautsky ja Eduard Bernstein. Näistä Bernstein oli ilmiselvästi kyseisten ideologien heikoin lenkki.

 

Bernstein sai toiminnastaan suitsutusta pysyessään sillä uralla, jonka puolue oli viitoittanut Marxin ja Engelsin ajatusten pohjalta. Tosin hänellä  oli myös omat ideologiset harhapolkunsa jo ennen ”revisionistiksi” ryhtymistään. Eräässä vaiheessa hän intoutui ”katederisosialisti” Eugen Dühringin ajatuksistakin. Bernsteinin sai järkiinsä Friedrich Engels ja hänenAnti-Dühringin”-teoksensa. Tämän Bernsteinin harharetken lukivat vastustajat ja vihamiehet anteeksiantamattomaksi teoksi. Bernsteinin synniksi luettiin myös yhteydet Britanian Fabian Societyyn. Molemmat tapaukset saattavat pikemminkin ilmentää hänen ideologista uteliaisuuttaan kuin petturuutta, joksi etenkin kommunistit ne jälkikäteen lukivat.  Tosiasiassa Bernsteinin filosofian ja ideologioiden ymmärrys ei ollut kovin vahvaa, mikä itseasiassa näkyy juuri hänen marxilaisuuden kritiikissään. Tästä huolimatta Bernstein osui osin oikeaan ja vaikutti modernin demokraattisen sosialismin syntyyn antamalla perustan aatteen uudelle strategialle ja taktiikoille.

 

Engelsin kuoleman jälkee Bernstein näki tarpeelliseksi ryhtyä täydentämään ja korjaamaan Marxin näkemyksiä, vaikka kritiikki suuntauti paljolti tämän kuoleman jälkeen tehtyihin tulkintoihin. Hän  kirjoitti vuosina 1896-1898 lukuisia artikkeleita puolueen teoreettiseen aikakauslehteen, ”Die Neue Zeitiin”. Niissä hän halusi tarkistaa marxilaisuutta rinnastamalla visioita tapahtuneeseen kehitykseen. Periaatteessa lähtökohta oli oikea ja tieteellinen. Vaikka tuo asenne oli Marxin orientoitumistavan mukainen, se  herätti ”aateuskovaisissa” suurta kauhistusta. Niinpä ensimmäiset hyökkäykset Bernsteinia vastaan eivät olleetkaan itse asiaan kohdistuneita, joissa olisi arvioitu sitä, pitikö esimerkiksi tämän esittämät tilastolliset faktat paikkaansa. Tämä, eräänlainen ”teologista painiskelua” muistuttava arvostelu epäili Bernsteinin tarkoitusperiä eikä karttanut suoranaista  henkilökohtaisuuksiin menemistäkään. Tapa, joka on säilynyt elimellisenä osana ”revisionismikritiikkiä” aina näihin päiviin asti etenkin kommunistien taholta. Toisaalta Bernstein on ollut aina otollinen kritiikinkohde, koska hän ei ole ollut ottamansa tehtävän mittainen mies. Bernsteinin ymmärrys Marxista on ollut sen verran vajavaista, ettei hän ole kyennyt vastaamaan kaikilta osin kritiikilleen asettamiinsa tavoitteisiin.

 

Bernsteinin kritiikin tosiasillinen kohde oli turhan usein  myöhempien ”pyhien” tulkinnat Marxista. Niinpä hänen suurin ansionsa ei ole marxilaisuuden ”virheiden” oikaisu, vaan uuden strategian tarjoaminen demokraattiselle sosialismille. Sille oli olemassa monessakin mielessä historiallinen tilaus. Bernsteiniä edelsi useitakin sosialisteja, jotka näkivät ”vallankumouksen odottelun” tilaisuuksien tuhlaamisena, joka esti konkreettisten paranannusten saamista työväenluokalle. Bernstein valikoitui julkisivuksi muutokselle asemansa ja sanankäytöön liittyvien taitojensa vuoksi. Bernsteinin hahmotteleman uuden strategian  arvo nousi äärettömän tärkeäksi, kun lokakuun vallankumouksen jälkeen bolshevistinen antidemokraattinen ja kalmanhajuinen ideologia haastoi vanhan sosialistisen liikkeen.

 

Bernstein julkaisi pääteoksensa vuonna 1899 ja se suomennettiin 1906 nimellä ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät”.

Bernsteinin nostattama kuohunta sosialistisessa työväenliikkeessä saavutti uuden tason tämän julkaistua pääteoksensa ”Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie” vuonna 1899 (suomennettu nimellä ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” Kirja PDF-formaatissa näillä sivuilla). Bernsteinin työtoveri ja marxilaisen ”oikeaoppisuuden vaalija” Karl Kautsky koetti poleemisella kirjallaan ”Bernstein und das sozialdemokratische Programm” kumota Bernsteinin todistelun. Kohu ei ottanut laantuakseen ja Saksan sosialidemokraattiseen liikkeeseen ilmestynyt ”revisionismin haamu” kummitteli toistuvasti  SPD:n puoluepäivien puheissa. Bernsteiniä yritettiin jopa saada erotetuksi puolueesta, mutta hänellä oli jo pidemmältä ajalta nimeä ja kannattajia työväenliikkeessä, niin etteivät nuo yritykset tuottaneet tulosta. Vielä vaikeammaksi erottaminen tuli, kun Bernstein vuonna 1901 palasi Bismarckin aikaisen  etsintäkuulutuksen tultua kumotuksi Saksaan ja hänet valittiin sosialidemokraattien edustajaksi Saksan valtiopäiville.

 

Revisionismi koki kuitenkin 1900-luvun alkuvuosina tappion perinteiselle marxilaiselle linjalle Saksan sosialidemokraattien vuoden 1901 Lübeckin ja vuoden 1903 Dresdenin puoluekokouksissa. SPD:n vuosien 1903 ja 1912 parlamenttivaaleissa saavuttamat merkittävät voitot johtivat siihen, ettei puolueen parlamenttiryhmää voitu pitää enää pelkkänä agitaatiovälineenä. Ryhdyttiin todenteolla miettimään, miten tuo uusi voimavara voitaisiin kanavoida palvelemaan työväenluokan asiaa Saksassa. Näin vähitellen uusi ajattelutapa sai lisää jalansijaa, vaikka myös voimakasta vastustusta etenkin vanhemman puolueväen taholta esiintyi.

 

Sosialidemokraattinen puolue sai Saksan vuoden 1893 parlamenttivaaleissa  (Reichstag) 1 787 000 ääntä eli 23,3 % annetuista äänistä ja edustajia läpi parlamenttiin 44.  Vuoden 1898 vaaleissa äänimäärä kohosi jo yli kahden miljoonan ( 2 107 000 ääntä ) eli 27,2% millä saatiin 56 paikkaa. Vuonna 1903 SPD:n äänisaalis ylti jo kolmeen miljoonaan (31,7 %) jolla tuli 81 edustajanpaikkaa.  Vuoden 1907 vaalitulos oli taas outo, koska puolueen äänimäärä nousi liki 250 000 äänellä, mutta ääniosuus annetuista äänistä laski vajaalla kolmella prosenttiyksiköllä (28,9 %). Sillä puolue sai vain 43 paikkaa parlamentista. Vaalitulos selitettiin taantumuksen lisääntyneellä propagandistisella aktiivisuudella ja runsaalla vaalirahoituksella teollisuus- ja agraaripääoman taholta. Vaalitappiosta huolimatta SPD oli vakiinnuttanut suurpuolueen asemansa Saksassa eikä se voinut uskottavuutensa vuoksi toimia parlamentissa enää pelkän agitaation julistajana. Näin etenkin vuoden 1912 voitokkaan vaalituloksen jälkeen, jolloin SPD sai peräti 34,8 prosenttia annetuista äänistä ja oli yhtäjaksoisesti ollut vuodesta 1890 lähtien reichstagin suurin puolue.

 

Uuden sosialidemokraattisen suuntauksen kannatus levisi Bernsteinin pääteoksen käännöksien myötä myös muihin Euroopan maihin. Sosialistisista puolueenjohtajista, ranskalainen Jean Jaurés ja belgialainen Emile Vandervelde omaksuivat bernsteiniläisiä näkemyksiä. Myöhmmin myös Ruotsin sosialidemokratia Hjalmar Brantingin johdolla siirtyi noudattamaan sosialidemokratian uutta strategiaa. Viimeisenä pohjoismaista maltilliset menettelytavat omaksui Norjan sosialiemokraattinen puolue, joka vasta 1920-luvulla erosi Kommunistiseksi internationaaliksi muuttuneesta Zimmerwaldin internationaalista.

 

Länsi-eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden asettuminen yksi toisensa jälkeen uuden evoluutioon nojautuvan ideologian, tai niin kuin vastustajat halusivat sitä kutusua, revisionismin taakse, ei ollut pelkästään Bernsteinin ansiota. Samanlaisia toimintaa demokraattisten instituutioiden hyödyntämiseksi esiintyi useissa puolueissa. Jopa perinteiseen marxilaiseen ideologiaan voimakkaasti sitoutuneissa. Niinpä mm. Suomessa ja muissakin pohjoismaissa ammattiyhdistysliikkeeseen ja osuustoimintaan panostettiin voimavaroja paljon, vaikka itse marxilaisessa ideologiassa niiden rooli nähtiin vähäisenä. Meillä Suomessa eduskuntauudistus vuoden 1905 tapahtumien jälkeen suuntasi työväenliikkeen mielenkiintoa ja asenteita paljon ”puhujalava-asennetta” pidemmälle. Niinpä yksi kansalaissodan syttymisen keskeisiä syitä oli vuoden 1917 valtalain saama tyrmäys kotimaisen taantumuksen liittouduttua venäläisen väliaikaisen hallituksen kanssa lain kumoamiseksi. Tuo tapaus vähensi uskoa parlamentaariseen tiehen ja lisäsi nälästä kärsivien haluja seurata kumouksellista linjaa.

 

Georg von Vollmar

Saksalaisen sosialidemokratian suuntautumista reformistiselle toimintalinjalle selittää vain yhdeltä osalta Eduard Bernstein ja hänen esittämänsä ajatukset. Saksassa mm. baijerilainen sosialidemokraatti Georg von Vollmar kritisoi jo Erfurtin puoluekokouksessa sosialidemokraattien tuolloista tapaa esiintyä valtiopäivillä. Hänen mielestään agitaation sijasta olisi pitänyt keskittyä hoitamaan käytännön politiikkaa. Muutenkin baijerilaiset olivat monissa asioissa oppositiossa puolueen yleislinjaa kohtaan ja von Vollmar esiintyi kritiikin kärkenä. Bebel vastusti häntä ja von Vollmaria yritettiin myös erottaa puolueesta siinä onnistumatta.

 

Bernstein nousi kyllä Marxiin ja hänen seuraajiin kohdistuneen kritiikin päähenkilöksi ja on jopa säilynyt sellaisena näihin päiviin saakka.  Toisaalta hän oli myös uudistuspyrkimysten heikko lenkki. Bernstein oli kuitenkin niin poliittiselta kuin intellektuaaliselta painoarvoltaan liian kevyt kääntämään vahvat perinteet omaava puolue uusille urille. Bernstein oli myös henkilönä vaikea persoona. Hänen oma kyky hyväksyä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ei ollut parhaimpia. Bernsteinia on luonnehdittu peräti ilkeäksi persoonaksi. Tämä näkyi siinä tavassa, millä hän kohteli Karl Marxin suosikkitytärtä Eleanoria ja tämän aviomiestä Edward Avelingia.

 

Paljon merkittävämpi ja vaikuttavampi sosialisti oli Bernsteinin ajatuksia alkuun vastustanut Karl Kautsky. Hänen ymmärryksensä Karl Marxin ajattelusta ja yleensä sosialismista olivat toista luokkaa kuin Bernsteinin. Kautsky oli myös poliittiselta painoarvoltaan paljon Bernsteiniä merkittävämpi. Hänen ideologinen merkityksensä näkyi myös siinä, että kommunismin terävimmät ideologit Lenin, Buharin ja Trotski suuntasivat revisionismin kritiikissään pääiskut Kautskyyn eikä suinkaan Bernsteiniin. Mutta ennen kuin tarkastelemme Karl Kautskyä ja hänen ajatuksiaan, katsokaamme lyhyesti mitä Eduard Bernstein sanoi kirjassaan ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät”.

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

Mihin Bernstein oikein pyrki?

 

Eduard  Bernstein oli monisärmäinen henkilö, joka ei asetu hänelle eri tahoilla luotuihin formaatteihin. Hän otti aikanaan melkoisen riskin ryhtyessään marxismin revisioon. Bernstein sosialistisuuttaan ei voida kommunistisen yksisilmäisyyden lailla asettaa kyseenalaiseksi, puhumattakaan petturuussyytöksistä.  Bernstein esitti ajatuksiaan epäilemättä hyvin aikein ajatellen sosialidemokratian ja sen edustaman työväenluokan etua. Paljolti hänen Marxin ajatteluun kohdistama kritiikki ei osunut kohdalleen, mutta sosialidemokratian strategian muutoksessa Bernsteinin panos on ollut merkittävä. Tuo muutos koitui pitemmän ajan kuluessa juuri työtätekevän väestönosan siunaukseksi niissä maissa, joissa sosialidemokraattisten puolueiden toiminta oli vahvaa. Kommunistien ja muiden  Bernsteinia arvostelevien poliittisten voimien taholta on unohdettu tietoisesti, että niidenkin puolueiden käytännön poliittinen toiminta on perustunut suurimmaksi osaksi aikoinaan revisionismiksi nimitetyn suuntauksen strategiaan. Silläkään taholla ei siis tyydytty toimimaan vain Leninin ”puhujalava”-ohjeistuksen mukaisesti.

 

Bernsteinin kohdistuneessa arvostelussa kiinnitettiin aikanaan huomio hänen kärkevimpään Marx-kritiikkiinsä eikä haluttu nostaa esille hänen korostamia Marxin ansioita. Tämä näkyy erityisesti myöhempien aikojen kommunistien kirjoituksissa, joissa näyttää nojaudutun enemmänkin Bernstein-kritiikin perinteisiin. Tutustuminen hänen omiin teksteihin esim. pääteokseen ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” tai ”Sosialidemokratian revisionismi” loistaa poissaolollaan. On myös syytä korostaa sitä, että Bernsteinin kritiikki kohdistui suureksi osaksi tuonaikaiseeen SPD:ssä vallitsevaan käsitykseen marxismista.

 

Bernstein toi Marx-kritiikin ytimen esiin teoksessaan ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät”. Se kiteytti ja laajensi hänen jo lehtikirjoituksissaan esittämäänsä arvostelua ja kiihdytti revisionismikeskustelua niin itse Saksassa kuin muuallakin Eurooppaa. Bernstein piti Marxin näkemyksiä hyvin pitkälle vanhentuneina ja siten soveltumattomina tuolloisen työväenliikkeen strategian pohjaksi. Niinpä hän itse asiassa ei vain kritisoinut, vaan myös esitti kirjassaan minkälaista strategiaa sosialistisen liikkeen tulisi hänen mielestään noudattaa. Tämä osa onkin bernsteinilaisen sanoman parasta antia ja se myös johti sosialidemokraattisen liikkeen nousuun ja kukoistukseen mm. pohjoismaissa. On tavallaan hupaisaa, että nuo Bernsteinin johtopäätökset olivat oikeita, vaikka väitteet, joihin hän itse marxilaisuuden kritiikissään nojaa, eivät olekaan vedenpitäviä.

 

Bernsteinin ajattelun keskeismmät kohdat voidaan mielestäni kiteyttää seuraavasti:

  •  materialistisen historiankäsityksen ja marxilaisen dialektiikan kritiikki,
  •  Marxin arvoteorian kritiikki,
  •  varauksia marxilaisuudesta objektiivisenä tieteenä,
  •  keskiluokan pienenemisen kieltäminen (tilastollisin perustein),
  •  pienyritysten ja pientilojen häviämisen kieltäminen (tilastollisin perustein),
  •  ”kurjistumisteorian” kritiikki eli kapitalistisen järjestelmän romahtamisen kieltäminen,
  •  vallankumouksen välttämättömyyde kieltäminen,
  •  luokkadiktatuuri-ajatuksen kieltäminen

Näistä kolmen ensimmäistä kohtaa ovat Bernsteinin kannalta kiusallisimmat, koska hänen perusteensa eivät suoraan sanoen riitä vakuuttamaan objektiivisuuteen pyrkivää lukijaa. Sitä paitsi juuri näissä osissa Marxin ajattelussa on paljon aineksia, jotka ovat rikastuttaneet eri tieteenaloja aina nykypäivään asti. Sen sijaan hänen perustelunsa luokkarakenteen säilymisestä tarkastelua koskevana ajanjaksona on puhdasta faktaa, kuten havainnot pienyritysten ja pientilojen tilanteesta. Tuonnempana katsomme, mikä tilanne on tällä hetkellä.  Vallankumouksen välttämättömyyden ja luokkadiktaruurin kieltäminen liittyy johdonmukaisesti Bernsteinin hahmottelemaan sosialidemokratian uuteen, reformien toteuttamiseen perustuvaan strategiaan ja ovat siinä suhteessa  järkeviä ja oleellinen osa hänen ajatteluaan.

 

Tässä yhteydessä vedän armollisuuden esiripun Bernsteinin arvoteorian kritiikille. On totta, että nykyiseen monikerroksista kapitalismia Marxin alkuperäinen arvoteoria selittää vain osin. Myöhempi marxilainen taloustiede eri haaroineen on kehittänyt tätä puolta Marxin ajattelussa. Bernstein taas syyllistyi  kritiikissään samoihin harhalyönteihin, mihin lukemattomat porvarilliset Marx kritisoijat. Bernsteinin kritiikki Marxin arvoteoriasta löytyy  teoksen ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” sivuilta 62 – 74.

 

Mielestäni Marxin arvoteorian suuruus on siinä, että se nostaa ihmistyön kaiken taloudellisen toiminnan pohjaksi. Eikä vain talouden vaan koko yhteiselämän. Tuossa havainnossa on samaa ihmiseläimen syvällistä ymmärrystä, mitä Adam Smithin ajatuksessa valjastaa inhimillinen omanvoiton tavoittelu yhteiskuntaa palvelemaan. Vasta työ antaa arvon niin raaka-aineille kuin tuotetulle tavaralle. Edes luonnon antimilla, kuten maaperässä olevilla metalleilla ei ole arvoa muuten kuin yhteydessä työhön. Ne saavat rahassa mitattavan arvon, kun ne otetaan ihmistyön avulla  käyttöön ja tavaratuotantoon tai on olemassa oletus niiden hyödyntämisestä työn kautta. Tästä säännöstä ehkä selkein poikkeus on elämälle välttämättömät, mutta toistaiseksi ilmaiset vesi ja ilma. Vesikin vain silloin, kun se on hyödynnettävissä ilman työtä. Nykyinen äärimmäiseen ahneuteen ja riistoon perustuva uusliberalismi yksityistää parhaillaan vedenkin suurfirmojen omaisuudeksi. Toistaiseksi joudumme vielä odottelemaan milloin hengittäminen tulee maksulliseksi…

 

Bernsteinin teos löytyy osoitteesta:

http://sosialismi.net/wp-content/uploads/2012/07/bernstein_sosialismin_edellytykset.pdf

Vertailun vuoksi porvarillista, helppohintaista Marx-kritiikkiä löydät osoitteesta:

http://mises.fi/blog/marxismi-perustuu-virheoletuksille/

 

Materialistinen historiankäsitys ja kapitalismin kehitys

 

Materialistinen historiankäsitys on keskeinen osa Marxin taloudellis-filosofista ajattelua. Toisaalta se on samanlainen perusta sosialismille ja työväenliikkeelle kuin Marxin arvoteoria  Sen mukaan inhimillisen elämän ja yhteiskuntien toiminnan pohjana tuotanto-olot. Ihmisen on ennen kaikkea muuta toimintaa syötävä, juotava, pukeuduttava ja asuttava. Nuo hyvin ymmärrettävät asiat oli aiempi ”idealistinen historiankäsitys” armollisesti sivuuttanut. Kuitenkin vasta näiden elämää ylläpitävien toimintojen jälkeen ihmisellä on mahdollisuus harrastaa tieteitä, taiteita ja palvella jumaliaan. Saadakseen nuo tarpeet tyydyttävät hyödykkeet haltuunsa, on ihmisen ne ensin tuotettava.

 

Miten tuo tuotanto tapahtuu, määrittää myös viime kädessä yhteiskunnan rakenteen, luokkasuhteet eli ”nokkimisjärjestyksen” sekä kehityksen. Siten yhteiskunnalliset, valtiolliset ja ideologiset ilmiöt (filosofiset ja teologiset) ovat noiden tuotantosuhteiden heijastumia. Näitä tutkimalla Marx oletti mahdolliseksi kertoa tulevaisuuden tuotantomuodon. Siten marxismin mukaan sosialistinen tuotantotapa ja siihen perustuva yhteiskuntamuoto ei ole mikään hurskas toivomus, vaan välttämättömän kehityksen tulos. Sosialismi toteutuu ihmisten toimesta, mutta on sinäänsä riippumaton heidän subejektiivisestä tahdostaan. Nykyisen tuotannon koneisto ja sen volyymi kertovat yksiselitteisesti, miten tuotannon yksityisomistus on muodostunut esteeksi sen hallitsemiselle ja etenkin tuotteiden oikeudenmukaiselle jaolle. Kun kehitys jatkuu vielä pidemmälle menevän automatisoinnin ja robotisaation johdosta, päädytään absurdiin tilanteeseen, jossa tuotantokyky ja kulutusmahdollisuudet ovat syvässä ristiriidassa. Tuotannon yhteiskunnallistumisen aste on tuolloin saavuttanut lakipisteensä.

 

Bernsteinin kritiikki perustuu virheelliseen ymmärrykseen Marxin materialistisesta historiankäsityksestä. Siinä Marx nähdään taloudellisena deternimistinä, mitä tämä ei missään nimessä ollut. Marx tarkensi näkemyksiään eri yhteyksissä useaan otteeseen 1840 luvulta lähtien monessakin asiassa. Hän ja Engels aliarvioivat pitkään kapitalismin kykyä kehittää tuotantovoimia, mutta aidon tiedemiehen lailla he muuttivat näkemyksiään perehtyessään syvemmin kapitalismin toimintaan ja kehittymiseen. Erityisesti tämä näkyy siinä, miten sosialismi on syntyvä kapitalismin tilalle. Marx ja Engels olivat jo ”Kommunistisessa manifestissaan” sitä mieltä, että köyhälistön valtaanpääsy tapahtuisi väkivaltaisella vallankumouksella. Näkemys säilyi vielä myöhemminkin,  mutta sittemmin kummankin ja etenkin Engelsin mielipide tässä suhteessa muuttui. Ennen kuolemaansa Engels näki, kuinka työväestön asema yhteiskunnassa oli parantunut ja se oli voittanut valtiollisia asemia 1890-luvulle tultaessa. Niinpä Engels vakuuttui  siitä, että työväen vapautuminen oli toteutuva yleiseen äänioikeuteen perustuvalla parlamenttaarisella toiminnalla. Engels arveli, että köyhälistö tulisi valloittamaan valtiovallan, mutta ei asein vaan laillisesti äänestyslippu kädessään.

 

Marxin näkemyksen mukaan kapitalismi luo valmiudet sosialismille. Se tapahtuu pääomien keskittymisen, valtavan tuotantokoneiston luomisen ja työn yhteiskunnallistumisen kautta. Kehittäessään yhä täydellisemmiksi tuotannon teknillistaloudellisia edellytyksiä kapitalismi samalla  kehittää sosialismin välttämättömyyttä. Kapitalimille tulee kehityksen myötä yhä vaikeammaksi hallita  itselleen alistamiaan tuotantovoimia. Työtä säästävät koneet synnyttävät alati lisääntyvän teollisuuden varaväen (työttömät ja vaillinaisesti työllistyneet). Kapitalistinen liikatuotanto taas tuhoisat liikepulat, joista seuraa uutta työttömyyttä ja lisääntyvää kurjuutta. Yksityisomistuksen ja tuotantovoimien välinen ristiriita jyrkkenee, kunnes kapitalistinen järjestelmä kukistuu ja muuttuu Marxin dialektisen näkemyksen  mukaan vastakohdakseen eli sosialistiseksi järjestelmäksi. Tähän liittyvä mielenkiintoinen ajatusleikki on pitkälle menevä robotisaatio. Eikö siihen juuri piiloudu kapitalismin katoamisen siemen?

 

Bernsteinille oli kehittynyt vahva epäily Marxin olettamasta kapitalismin kehityslinjasta. Tälle kritiikkinsä osuudelle hän antoi nimeksi ”luhistumisteoria” (zusammenbruchstheorie).  Bernstein  viitannee siihen Marxin usein siteerattuun ”Pääoman” kohtaan missä puhutaan pääomien kasaantumisesta ja tuon kehityskulun seurauksista. Marxin mukaan silloin pääomanomistajien lukumäärä supistuu ja riistosuhteen kiristymisen myötä sorto ja yhteiskunnalliston olot  kurjistuvat.  Se taas johtaa työväenluokan vastarinnan kasvuun. Monopolipääomasta tulee kahle tuotantotavalle, jonka se on synnyttänyt ja nostanut kukoistukseensa. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa ”anastajilta anastetetaan heidän anastamansa omaisuus”.

 

Tätä yksinkertaistettua Marxin näkemystä vastaan Bernstein hyökkäsi. Tällekin löytyy oma selityksensä. Monet tuolloiset sosialistit odottivat kapitalismin pikaista luhistumista. Tuo odotus perustui juuri väitteisiin pääomien voimakkaasta keskittymisestä. Bernstein aivan johdonmukaisesti halusi selvittää, mikä tuolloinen tilanne keskittymisen suhteen oli. Tutkimuksessaan hän tuli samaan tulokseen kuin useat tuolloiset porvarillisetkin taloustieteilijätkin;  keskittymistä oli tapahtunut teollisuudessa, mutta ei sellaisessa määrin, mitä oli oletettu. Tilastojen mukaan suuryritykset olivat kyllä lisääntyneet nopeammin kuin muut, mutta ne eivät olleet hävittäneet keskikokoisia yrityksiä.  Pienyritystenkin kohdalla vain kaikkein pienimpien luku oli vähentynyt. Tästä Bernstein teki johtopäätöksen, että eräillä aloilla pien- ja keskisuuret liikkeet olivat olivat yhtä suotavia kuin suuryrityksetkin. Tärkeä havainto oli sekin, että monet suuryritykset itse asiassa ”ruokkivat” pienyritysten syntyä. Nämä kehityspiirteet olivat havaittavissa niin teollisuuden kuin kaupan allalla.

 

Bernstein havaitsi myös sen, että liiketoiminnan keskittymisen rinnalla tuolloin nykyaikaiset osakeyhtiöt jakoivat omistajuutta laajempaan joukkoon. Tämä oli äärimmäisen tärkeä huomio, koska pääoma alkoi tuolloin muuttua kasvottomaksi, mikä kehitys on jatkunut kiihtyneellä vauhdilla aina meidän päiviimme asti. Tämä kehitys on ollut kahdensuuntainen. Yhtäältä osakkeenomistajien joukko on pääluvultaan kyllä laajentunut, mutta itse valtavien omaisuusmassojen omistajuus taas harventunut. Siten kasaantuminen marxilaisessa mielessä pitää paikkansa. Siitä tarkemmin tuonnempana. Marx taas aikanaan näki omistajuuden paljolti persoonallisena, kasvollisena omistajuutena. Tässä hän itse asiassa vain tukeutuu klassiseen kansantaloustieteeseen. Itse Adam Smith suhtautui hyvin kriittisesti osakeyhtiömuotoiseen omistajuuteen. Hän näki sen soveltuvan vain perin harvoihin erityistapauksiin. Tätä tosiasiaa ei liiemmälti ole viljelti nykyisessä taloustieteessa ja vielä vähemmän siinä ahneuden muodossa, jota uusliberalismiksi kutsutaan. Tosin sen piirissä monta muutakin Smithin ajatusta väärennetään omia tarkoitusperiä palvelevaksi.

 

 

Bernsteinin väite:  keskiluokka ei pienene

 

Toinen Bernsteinin tilastoihin perustuva havainto liittyi keskiluokan rakentumiseen vuosisadan vaihteen aikaisessa teollisuusyhteiskunnassa. Hän esitti tuon havainnon mm. suomennetussa kirjassaan ”Sosialidemokratian revisionismi”, Tampere 1910 (uusintapainos 1982, Helsinki, Tammi). Marxin hypoteesin mukaan kapitalismin kehitys johtaa siihen, että keskiluokkien määrällinen osuus palkkatyöntekijöistä pienenee ja työväenluokan ja alempien yhteiskuntaryhmien (työelämän ulkopuolisten) määrä vastaavasti kasvaa. Tätä ei tilastojen mukaan näyttänyt kuitenkaan tapahtuvan, kun Bernstein otti asian tutkittavakseen. Ainoa muutos oli tapahtunut väestön suurenemisessa. Kasvaneenkin populaation  luokkarakenteet sen sijaan olivat säilyttäneet  suhteelliset kokonsa.

 

Bernsteinin kritiikissä oli painavinta antia juuri hänen tutkimuksiin perustuvat havainot. Ne kertoivat tuolloisen tilanteen tosiasioihin tukeutuen. Tosiasiat eivät kuitenkaan kaikkia miellyttäneet. Tuloksia ja Bernsteinin vilpittömyyttä epäiltiin perinteisen marxismin kannattajien taholta. Karl Kautsky arveli omassa Bernsteinin kritiikissään tämän tehneen johtopäätöksiään liian lyhyen ajanjakson perusteellla. Tässä arvostelussaan Kautsky näyttää, näin yli 100 vuotta myöhemmin katsottuna, osuvan oikeaan. Kapitalismin kehitys on tuon sadan vuoden ajanjakson aikana on ollut valtavaa. Tieto siitä olisi varmaankin yllättänyt niin Marxin kuin Bernsteinin.  Vielä enemmän Bernstein olisi yllättynyt kapitalismin keskittymisen laajuudesta, jonka toteutumattomuudesta hän arvosteli Marxia.

 

On vaikea sanoa, kuinka paljon Bernsteinin kritiikissä oli hänen omaa ajatteluaan ja miten paljon hän yhtyi muuhun vulgäärimarxilaiseen kritiikkiin. Niinpä hänen ”kurjistumisteoriasta” esittämänsä arvostelu oli samansisältöistä kuin Bruno Schönlankin (1859-1901) jo pari vuotta aikaisemmin ennen Bernsteinin kirjan ilmestymistä esittämä kritiikki. Eikä se oikeastaan ole oleellistakaan, jos ajatellaan, että Bernsteinin varsinainen tarkoitus oli, niin kuin se nyt näyttää olleen, sosialidemokraattisen strategian päivittäminen. Kritiikki vaati laajan ja voimakkaan hyökkäyksen Marxin luomaa teoriapohjaa vastaan. Sen sijaan on hämmästyttävää, miten nasevaa Bernstainin kritiikki ”luhistumisteoriaa” vastaan oli. Monet aikakauden sosialistit näet uskoivat vakaasti jotain senkaltaista tapahtuvan. Jopa August Bebel esitti vuonna 1891 arvion, että suuri mullistus tulisi tapahtumaan vuonna 1898. Näissä ennustuksissa on jotain samanlaista kaipuuta ”profetian” toteutumiseen kuin Jehovan todistajien maailmanlopun odotuksissa. Sittemmin sosialistit loptettivat kyllä tuollaisten vuosiennustusten julistamisen ja Jehovan todistajatkin monta vuosikymmentä  myöhemmin. Sanomattakin lienee selvää, että Karl Marx itse olisi kauhistunut moisesta determinismin liittämisestä häneen.

 

Bernstein totesi eritellessään marxilaisen sosialismin perusteita, että tieteessä voidaan eroittaa kaksi osaa; tietopuolinen ja käytännöllinen. Hänen mielestään marxilaisuudessa ei vielä tuohon mennessä oltu erotettu puhdasta tiedettä ja sovellutusta toisistaan. Bernstein myös näki, ettei kehitysajatukseen nojautuva aate voi tunnustaa mitään lopullista päämäärää. Alati kehittyvässä yhteiskunnassa ei sen vuoksi voi olla mitään lopullista päämäärää, voi olla päämääriä ja suuntaviittoja niiden tavoittamiseen. Tähän näkemykseen liittyykin Bernsteinin monesti ja usein väärin siteerattu lause, jonka hän kirjoitti vuonna 1898 vastineessa eräälle sosialismin päämääriä häneltä ja Kautskyltä tivanneelle sosialidemokraatille:  ”Mitä sitten yleisesti nimitetään sosialismin päämääräksi, ei merkitse minulle mitään, liike on minulle kaikki kaikessa.” (”Sosialidemokratian revisionismi”). Tuo näkemys lienee tuskin ristiriidassa Karl Marxin dialektisen ajattelutavan kanssa?

 

Mielestäni Eduard Bernsteinin merkittävyys demokraattiselle sosialismille ei liity hänen Marxin näkemyksiin kohdistuneeseen kritiikkiin. Nykyisen Marx-tutkimuksen ja ymmärryksen valossa se on pikemminkin yksi sivujuonne marxilaisuuden historiassa. Tosin monille nykyisillekin Marxia ymmärtämättömille Bernstein on eräänlainen ”valttikortti”, jota heiluttelemalla pyritään mitätöimään Marxin merkitys tämän päivän yhteiskuntatieteelle ja vasemmistolaiselle politiikalle. Objektiivista tarkkailijaa näkemys huvittaa. Marx näet avasi niin taloustieteeseen kuin sosiologiaan monta merkittävää näkökulmaa, joita nykytiede on avartanut  ja syventänyt arvaamattoman hedelmällisesti. Poliittiselle ideologialle – sosialismille, Marx on edelleenkin sen vankan perustan luoja. Häntä on turha, bernsteiniläisittäin sanoen, laittaa ”lopullisen päämäärän” luojaksi. Siihen Marx ei edes dialektisen ajattelutapansa vuoksi sovellu. Hän toki oletti kapitalismin muuttuvan sosialismiksi, mutta ei syyllistynyt utopistien syntiin yrittämällä kuvailla sitä. Marx oli tiedemies ja sellaisena hän kuuluu alan jättiläisten sarjaan. Jumalaksi ja viimeisen totuuden omistajaksi häntä on, Lenin lailla, turha julistaa. Marx asetti tiedemiehenä tuloksensa tieteellisen kritiikin kohteeksi. Valitettavasti suurin osa siitä valtavasta arvostelusta, jonka kohteena hän on ollut, ei täytä tuota kriteeriä.

 

 

Bernstein:  sosialidemokratian uuden strategian isä

 

Bernstein vanhana

Bernsteinin merkittävyys on siinä, että hän liitti sosialismin entistä lujemmin Euroopan humanismin ja demokratian perinteeseen. Hänen yrityksensä muokata marxilaisuutta haluamaansa suuntaan ei ”mennyt putkeen”, kuten tapana on sanoa. Sen sijaan Bernstein saavutti menestystä luodessaan työväenliikkeelle uutta strategiaa. Hänen tavoitteena oli työväenluokan elinolojen parantaminen tässä ja nyt eikä jäädä odottelemaan joskus tulevassa toteutuvaa vallankumousta. Tämä uusi strategia rakentui asteittain toteutettavien reformien avulla. Niitä voitiin toteuttaa vain osallistumalla täysipainoisesti porvarillisen yhteiskunnan demokraattisesti valittaviin valtakoneistoihin.

 

Strategia, jota Bernstein sosialidemokratialle luonnosteli, nojautuu läpeensä demokratiaan ja sen periaatteisiin. Tässä mielessä hän yksiselitteisesti asettuu valistuajan suurten yhteiskuntafilosofien ja Ranskan suuren vallankumouksen takana olevien periaatteiden taakse. Tämä on ollut siunauksellinen ratkaisu, joka on johdonmukainen myös aatteen evoluution näkökulmasta. Siinä ei ole hylätty sitä hyvää, joka on edeltänyt uudenaikaisen sosialismin syntyä. Demokratian, edistyksen ja ihmisen vapautumisen suuri ajatus on kumuloitunut demokraattisessa sosialismissa uudelle tasolle. Demokraattinen sosialismi tavoittelee siten ihmisen ja ihmiskunnan laajaa tasa-arvoa, joka sisältää jokaiselle oikeuden sivistykselliseen ja taloudelliseen hyvinvointiin. Kommunismi valitsi sosialismin suuressa diasporassa toisen tien ja toiset arvot. Nyt tuon aatteen täydellisen konkurssin jälkeen rehellisen ihmisen ei ole vaikeaa todeta, kumpi tie on ollut työväenluokan ja kansakuntien kannalta parempi.

 

Bernstein asettui valtiollisen demokratian kannalle, pitäen tuolloin Euroopan edistyksellisimpänä valtiona Sveitsiä. Liberalismin hän näki sosialidemokratian sopivimmaksi liittolaiseksi. Tässä liberalismin ylistyslaulussa hän meni kylläkin liian pitkälle todetessaan, ettei ainoatakaan liberalistista seikkaa, joka ei sulkeutuisi myös sosialismin aatesisältöön! Minulla, kuten monella muullakin demokraattisella sosialistilla ei ole vaikeaa löytää hyvinkin monta sellaista ”seikkaa”.

 

Yhteistyöhön porvarillisten puolueiden kanssa Bernstein suhtautui kuitenkin varauksellisesti. Hän näki, että kussakin tapauksessa on otettava huomioon asianomaisen maan valtiomuoto ja järjestelmä jolla maata hallitaan. Toiseksi on huomioitava maan porvarillisten puolueiden voima ja henki. Valtiomuodon on taattava kaikkialla työväelle poliittinen ”liikuntavapaus” ja se, ettei omistavien luokkien etu ole määräämässä maan hallitsemista. Bernstein kuitenkin kiteyttää näkemyksensä asiaan toteamalla, ettei luokkataistelu sulje pois vaaleihin osanottoa vaaliliittona työväenpuolueiden ja porvarillisten ryhmien välillä. Hän vetoaa tässä jopa Karl Marxiin toteamalla, ettei tämä kirjoittanut riviäkään tällaisia vaaliliittoja vastaan (Eduard BernsteinSosialidemokratia ja porvarilliset puolueet”, Työväen Kalenteri 1930, Helsinki 1929).

 

Bernsteinin perustelut vaikuttavat hieman sekaisilta ja vetoaminen Marxiin vaaliliittojen kohdalla oudolta, kun hän muuten oli tehnyt ehkä turhankin ylikorostunutta ero sosialismin suureen oppi-isään. Bernstein kuitenkin asetti selkeitä ehtoja porvarillisten ryhmien kanssa tehtävälle yhteistyölle. Se ei saanut vaarantaa ”työväenpuolueen taistelun suuria päämääriä”, millä hän ilmeisesti tarkoitti, ettei sopiminen saa vaarantaa puolueen poliittista liikkumisvapautta tai ajaa vain vastapuolen päämääriä. Ratkaisevaa oli kuitenkin niiden puolueiden laatu ja ”yhteiskunnallinen kokoonpano”, joiden kanssa yhteistyöhön ryhdytään.  Hylättävää Bernsteinin mielestä on vain ”selkärangaton kompromissi”, joka saattaa puolueen riippumattomuuden vaaralle altiiksi ja joka tilapäisetujen takia pettää päämäärät. Ehto, joka lukuisilta seuraajilta on aivan liian usein unohtunut.

 

Kysymys yhteistyöstä porvarien kanssa näyttää olleen Bernsteinille puhtaasti taktinen. Hän näki, että työväenliikkeelle oli edullista sitoa maltillisia porvarillisia aineksia itseensä ja saada ne siten erkanemaan yhteiskunnan taantumuksellisista piireistä ja toimimaan yhteiskunnallisen edistyksen puolesta. Suomessa sosialidemokratia noudatti tätä linjaa hyvin pitkälle jo 1920- ja 1930-luvuilla. Puolue pystyi muodostamaan asiapohjalta yhteistyötä maalaisliiton ja edistyspuolueen kanssa ja perustamaan viimein yhteisen hallituksen vuonna 1937. Tällä kommunistien luokkapetturuudeksi haukkumalla toiminnalla, johon arvosteluun liittyi myös osa sosialidemokraattejakin, pystyttiin Suomessa estämään fasismin valtakaudella äärioikeiston valtaannousu . Kommunistit keksivät ”pyörän” vasta noin 15 vuotta myöhemmin, kun  Kansanrintamataktiikka hyväksyttiin kommunistien toimintatavaksi Kominternin päätöksellä vuonna 1935.

 

Bernsteinin luonnosteleman sosialidemokratian uuden strategian välineistöön kuuluivat jo aiemmin mainittu kunnallispolitiikka, osuustoiminta ja ammattiyhdistysliike. Kahden viimeksi mainitun tehtävät hän kuvasi osana kapitalistisen voitontavoittelun hallintaa. Koska Bernstein oli saksalainen, hänen näkökulmansa esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeeseen oli peräisin Saksasta. Pohjoismaissa ja Englannissa ammattiyhdistysten arvostus puolueväen keskuudessa näyttäisi olleen paljon arvostetumpaa. Myöhemmin on tarkoituksena näillä kotisivuilla kertoa myös ammttiyhdistyliikkeen syntyvaiheista ja kehityksestä.

 

Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa on vuosikymmeniä kytenyt sisäinen kiista siitä, mikä painoarvo tulisi ammattiyhdistysliikkeen aktiiveille ja johtohenkilöille antaa itse puoluetoiminnassa. On suorastaan huvittavaa, kuinka Bernsteinin nimeen vannovat ja ”revisionismin lippua” liehuttavat tahot tai vielä siitäkin oikeammalla olijat, joille jopa käsite revisionismi ja Bernsteinin nimi ovat tuntemattomia, hyökkäävät raivokkaasti ammattiyhdistysliikkeen kanssa tehtävää yhteistyötä vastaan SDP:ssa. Sopia kysyy – miksi?

 

Bernstein ymmärsi erinomaisesti ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokraattisen puolueen napanuoran tärkeyden. Ammattiyhdistysliike rekrytoi tehokkaimmin jäseniä puolueeseen ja toimii puolueen organisatoorisena sekä taloudellisena tukena. Ruotsalaiset sosialidemokraatit ovat alusta lähtien aina tähän päivään asti mieltäneet tämän yhteyden merkityksen sosialiemokraattiselle puolueelle. Ne strateegisesti impotentit, mutta omasta tärkeydestään ja osaamisestaan vakuuttuneet typerykset, jotka vaativat tuon napanuoran katkaisemista näiden kahden työväenliikkeen suuren vaikuttajatahon väliltä, eivät ymmärrä tuon vaatimuksen tuhoisia seurauksia. Tai sitten ovat siitä tietoisia ja vaativat sitä juuri siksi.

 

 

Miten Bernsteinin Marx-kritiikki vastaa nykytodellisuutta?

 

Tarkastelkaamme Bernstein-osion lopuksi miten hänen kaksi keskeistä havaintoa koskien pääomien keskittymistä ja keskiluokan osuutta pitkälle kehittyneen kapitalismin luokkarakenteessa pitää nykyisin paikkansa. Tämä tarkastelu toteutuu Eduard Bernsteinin periaatteita noudattaen ja perustuu paljon kattavampaan aineistoon, mitä hänen aikoinaan kokoamat tiedot. Tämä tarkastelu on helppo tehdä, koska aivan viime vuosina kummastakin ilmiöstä on tehty hyvinkin laajaa ja perusteellista tutkimusta useiden nimekkäiden tutkijoitten toimesta. Erityisesti on syytä mainita ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty. Hän tutki tulo- ja varallisuuserojen kehitystä länsimaissa 1700-luvulta nykyaikaan. Tulokset on julkaistu Pikettyn paljon  kohua herättäneessä teoksessa ”Pääoma 2000-luvulla” (Into Kustannus 2016).

 

Kapitalismin globalisoitumisen vuoksi on paikallaan ottaa tarkastelukohteeksi koko maailmantalous. Läntisissä pitkälle kehittyneissä yhteiskunnissa, kuten mm. Suomessa kapitalismin hirvittävimmät puolet ovat kuuluneet menneisyyteen jo vuosikymmenien ajan. Mutta maailman mitassa mitä raain riistokapitalismi on edelleenkin jokapäiväinen asia.  Se tuhoaa kehittyvissä maissa miljoonia ihmiselämiä tappamalla, rampauttamalla ja sairastuttamalla heitä pidäkkeettömässä ahneudessaan. Tuo kaikki on mahdollista, koska noiden yhteiskuntien poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen eliitti sen sallii tukenaan poliisi, armeija ja yksityiset palkkamurhaajat. Keinot ovat siis aivan samat mitä Euroopassakin teollistumisen alkuaikoina. Älkäämme unohtako etenkään Kiinan kansantasavaltaa ja muita vielä pystyssä olevia ns. ”sosialistisia” maita, joiden kommunistipuolueiden nomenklatuura on vankin länsimaisten riistofirmojen tukija. Tuskin löytyy pöyristävämpää esimerkkiä Marxin ja Engelsin aateperinnön väärään suuntaan menneestä evoluutiosta kuin Kiina. Tai ehkä sentään – Pohjois-Korea ja sen perinnöllinen ”sosialismi”.

 

Maailman kahdeksan rikkainta omistaa yhtä paljon kuin 3,6 miljardia ihmistä

Havainto, jonka Bernstein omana aikanaan teki pääomien keskittymisestä kalpenee nykytodellisuuden rinnalla. Oxfam-järjestö julkaisi vuoden 2017 alkupuolella tiedon, jonka mukaan kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin 3,6 miljardia köyhintä. Tuo kuilu on huomattavasti suurempi, mitä tutkimukseen ryhdyttäessä osattiin pelätä. Oxfamin mukaan maailman rikkaiden omaisuutta on kartutettu kyseenalaisin keinoin – veroja kiertämällä, palkkatasoa kuristamalla ja korruptiolla. Kaikki siis jo alkuperäisen kapitalismin käyttämiä keinoja. Järjestön raportti julkaistiin Davosin taloushuippukokousta ennen. Kyseinen kokous on toistuva maailan johtajien tapaaminen, jonka agendalla on juuri talouskysymykset.

 

Rikkain prosentti omistaa yli puolet maailman varallisuudesta

Reilua vuotta ennen Oxfamin raporttia, vuoden 2015 lopulla, jukaisi  sveitsiläispankki Credit Suisse oman raporttinsa, missä todetaan ihmiskunnan rikkainman kymmenyksen omistavan vuoden 2015 puolivälissä 87,7 prosenttia maailman kaikesta varallisuudesta. Tuohon kymmenen varakkaimman prosentin joukkoon kuuluvilla oli vähintäin 68 800 dollarin omaisuus. Kaikkeen rikkaimpaan prosenttiin (1 %)  laskettiin vähintäin 759 900 dollarin omaisuuden haltijat. Huolestuttavinta asiassa on tulo- ja omaisuuserojen voimakas kasvu vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Edellisessä mittauksessa luku oli 48 prosenttia.   Maailman köyhempi puolikas omistaa kokonaisvarallisuudesta vain alle prosentin.

 

 

Marx oli oikeassa – keskiluokka pienenee pitkälle kehittyneessä kapitalismissa

 

Financial Times tiesi kerto vuoden 2015 lopulla miten Yhdysvaltain keskiluokan osuus väestöstä on pienentynyt. Lehti näkee ilmiön selityksenä teknologisen kehityksen ja globalisaation. Ne jakavat ihmiset työmarkkinoiden voittajiin ja häviäjiin. Selitys ei ole kovin hyvä, koska maan keskiluokan supistuminen on jatkunut jo 1970-luvultä lähtien. Ilmiö on ollut mm. sosiologien tiedossa jo pitkään, mutta vasta nyt, kehityksen kiihdyttyä, sen yhteiskunnalliset seuraukset ovat massamitassa näkyvissä. Selvemmin se on ehkä näkyvissä poliittisisissa muutoksissa äänestyskäyttäytymisessä ja asennepolarisaatiossa. Keskiluokan kutistuminen näkyy köyhien, mutta myös rikkaiden osuuden kasvuna. Vauraus näyttää keskittyvän ja rikkaimman väestönosan tulot jatkavat kasvavuaan.

 

Vastaavaa kehitystä on havaittu useissa teollisuusmaissa mm Isossa-Britanniassa, Saksassa ja pohjoismaissa. Sen taustalla vaikuttavia syitä on kuitenkin tutkittu vähemmän, erityisesti Suomessa. Meillä keskipalkkaisten osuus työntekijöistä on laskenut merkittävästi 15 vuodessa, siis vuosien 1995-2010 välisenä aikana. Jos tarkastelukohdaksi otetaan 1990-luvun laman jälkeiset vuodet, on keskipalkkaisten osuus laskenut liki 10 prosenttiyksikköä.

 

Mielenkiintoista taas on, että keskiluokka kasvaa Aasian nousevissa talouksissa. Tuolla alueella keskiluokkaan kuuluu lähes 700 miljoonaa ihmistä mikä tarkoittaa noin 14 prosenttia maailman väestöstä. Kiinan keskiluokka on erityisesti kasvanut ja on jo suurempi kuin Yhdysvaltojen. Tämä lienee osoitus siitä, että voimakkaasti teollistuneet Aasian maat imitoivat Euroopassa tapahtunutta kehitystä paitsi kapitalistisen riiston niin myös luokkarakenteen muutosten suhteen. Tätä kehitystä tullee jatkossa pahasti sekoittamaan tuotannon ja palvelujen voimakas robotisaatio kehittyneissä länsimaissa. Aasian maiden on myös vastattava siihen, joten yhteiskunnallisen epävakaisuuden olot lienevät lähitulevaisuuden todellisuutta?

 

Suomea koskevissa luokkarakennetutkimuksissa on havaittu ammatillisen työväen määrän pysyneen samana reilun 20 vuoden aikana (1981 – 2002 välillä). Miesten osuudessa oli laskua vuoteen 2002 mennessä, mutta naisten osuudessa taas vastaavasti nousua. Voimakkain muutos tapahtui ammattitaidottoman työväen kohdalla, jossa pudotus oli peräti 16 prosenttiyksikköä. Luku heijastanee selkeästi työelämässämme tapahtuneita mullistuksia. Ammattitaidottoman työvoiman tarve on pienentynyt sittemmin kiihtyvällä tahdilla.

 

Kuolleisuuserot kasvaneet rajusti Suomessa

Luokka-aseman muutoksilla on monenlaisia vaikutuksia. Työttömyyden vara-armeija kasvaa ja siihen pudonneiden taloudellinen ahdistus lisääntyy. Sen vaikutukset heijastuvat niin heidän sivistykselliseen kuin terveydelliseen tilanteeseensa. Yhteiskunnallisen vakauden näkökulmasta suurin vaara piilee keskiluokasta pudonneiden radikalisoitumisessa. Siitä on esimerkkinä mm. Saksa 1930-luvulla.

 

Luokka-aseman  vaikutuksen muutokset ovat nähtävissä yllättävän selkeästi jopa suomalaisten  odotettavissa olevan elinikän pituuteen. Meillä hyvätuloinen 35-vuotias suomalainen nainen elää keskimäärin 86,2-vuotiaaksi ja vastaava ­hyvätuloinen mies 82,0-vuotiaaksi. Sen sijaan köyhimpien 35-vuotiaiden suomalaisnaisten elinajanodote on 79,4 vuotta ja köyhimpien miesten 69,5 vuotta. Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen välillä elinajanodotteen ero kasvoi miehillä 7,4 vuodesta 12,5 vuoteen ja naisilla 3,9 vuodesta 6,8 vuoteen. Rikkaiden ja köyhien suomalaisten odotettavissa olevan elinajan erot ovat kasvaneet selvästi enemmän kuin koulutusryhmien tai ammattiin perustuvien sosiaaliryhmien väliset erot. Syynä on alimman tuloviidenneksen elinajanodotteen kasvun pysähtyminen 1990-luvun alkupuolella. Se kertoo mitä ilmeisemmin 1990-luvun alkuvuosien laman kauaskantoisista ja syvistä vaikutuksista.

 

 

Tulevaisuus pelottaa

 

Maailma ja etenkin vauraat länsimaat ovat lähitulevaisuudessa valtavien muutosten edessä. Suurin muutostekijä tullee olemaan digitalisaation ja automatisaation jatkuminen sekä niihin liittyvä robotisaatio. Tähän kehitykseen sisältynee palkkatyön raju väheneminen ainakin sen perinteisessä merkityksessä. Kapitalismi on kehittänyt tuotantovoimat sellaiselle tasolle, joka tekee sen lopullisesti tarpeettomaksi. Tosin jo hyvin pitkään kapitalismi sellaisessa muodossaan, mitä sen ajatteli mm. Adam Smith olevan, on ollut jo kuollut. Ikävä tieto niille uusliberalismin ”ilosanoman” julistajille, joilta puuttuu kyky ymmärtää yhteiskunnan ja sen talouden kokonaisuutta.

 

 

Karl Marx paljasti aikanaan kapitalismin kehityslait, vaikka ei voinut edes aavistaa, millaisiin sfääreihin se pystyy tuotantokoneistonsa kasvattamaan. Tuo kapitalismin kehitys kohti loppuaan on erinomaisesti kiteytetty Monopoli-pelissä. Peli päättyy siihen, kun ”varallisuus” on yhden pelaajan käsissä ja muut pelaajat konkurssissa. Todellisessa elämässä kapitalismin loppu ei pääty siihen, että koko maailman varallisuuden omistaa yksi henkilö. Se ei ole lopultakaan mikään oleellinen asia.

 

Kapitalismin loppu on käsillä, kun kasvu ei enää ole mahdollista. Jo nyt kapitalismi etsii kauhun vallassa markkinoita alueilta, joihin sillä ei ole ollut aikaisemmin mahdollisuuksia päästä eikä edes kiinnostusta. Miksipä muuten sillä olisi halu kaivaa itselleen hautaa hyökkäämälla vahvimman tukijansa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden kimppuun? Kapitaali pyrkii ottamaan haltuunsa jopa vanhan ”yövartijavaltion” tehtäviä ja se on juuri osoitus kuolemankauhusta, kun kasvun mahdollisuudet ovat loppumassa. Kasvua on etsitty epätoivoisesti kauko-idästä ja alueen valtavista markkinoista. Niiden vuoksi kapitalismin luvattu maa – Yhdysvallat – on luovuttanut. de facto, johtavan suurvallan aseman Kiinan kansantasavallalle. Kolmas kapitalismin tapa hankkia kasvua on tehdä tyhjästä rikkauksia. Erilaiset uudet tavat keinotella ilman reaalitodellisuuteen ankkuroituvaa materiaa, on paras esimerkki lähestyvästä lopusta. Alati kasvava ”virtuaalivarallisuus” on kupla, joka jossain vaiheessa tulee väistämättä puhkeamaan, tuomaan hirvittävää tuhoa ja mullistamaan maailman syvällisesti. Tämän taloudellis-yhteiskunnallisen kehityksen rinnalla on toinen suuri vaara eli ekologisten järjestelmien romahtaminen, joka niin ikään perustuu kapitalistiseen ahneuteen ja luontoon kodistuvaan riistoon.

 

Uskallan tehdä tämän ennustuksen, koska minulla ei ole minkäänlaista vastuuta sen toteutumisesta. Tosin olen kyllä vakaasti siinä uskossa, että tuo kuvailemani kehitys johtaa katastrofiin, koska muutoksen mahdollisuutta ei ole näkyvissä.  Sitä ei ole, koska ihmisen eläimellinen ahneus kieltää ongelman ja vähättelee ennusmerkkejä. Siten suuntä näyttää väistämättömältä. Aikataulua en ryhdy edes arvailemaan. Toki se voi tapahtua jo lopuilleen kallistuvana elinaikanani tai sitten myöhemmin. Minulta puuttuu jopa marxilaisen sosialistin usko siihen, että tulevaisuuden uusi järjestelmä rakentuisi sosialismin pohjalle. Yhtä varteenotettava tai jopa todennäköisempi vaihtoehto on fasisminkaltainen uusfeodalismi. Toivottavasti näin ei tapahdu, koska meillä on kuitenkin vaalittavana arvokas länsimainen kulttuuriperintö ja upea yhteiskunnallinen arvomaailma – demokratia, tasa-arvo, vallan kolmijako-oppi ja humanismin henki.

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

Karl Kautsky – marxisti ja demokraattinen sosialisti

 

 

Karl Johann Kautsky syntyi Itävalta-Unkariin tuolloin kuuluneessa Tšekkoslovakiassa ja sen pääkaupungissa Prahassa 18. lokakuuta 1854. Kautsky itse kertoi ylpeästi olevansa ”kansainvälisestä” avioliitosta. Hänen isänsä oli tšekki ja äiti saksalainen. Molemmat vanhemmatkin olivat eri kansallisuuksiin kuuluvien vanhempien lapsia. Siten Kautsky sai jo äidinmaidostaan perintönä kansainvälisyyden. Syntyperästään huolimatta hän joutui kokemaan kansalliskiihkon seurauksia. Hänen vanhempansa muuttivat vuonna 1863 Wieniin, jossa silloin riehui tšekkiläisviha kuumimmillaan. Kautskyä pidettiin tšekkiläisenä, minkä vuoksi häntä  pilkattiin ja kiusattiin nuorena koulussa.

 

Kautskyn nuoruus – opiskelu ja aatteellinen herääminen

 

Koulukiusaukseen hän vastasi eristäytymällä ja ottaen halveksivan asenteen kiusaajiinsa. Vanhemmiten  Kautsky pohtikin, miten monet Itävalta-Unkarin ja Saksan porvaristosta sosialidemokraatteihin siirtyneistä oli tehnyt valintansa kotimaassaan kokemansa kansallisuusvainon johdosta. Saksassa nuo vainotut olivat, kuten tsaarin Venäjälläkin juutalaisia, mutta Itävallassa taas tšekkiläisiä. Kautsky kertoo tuon vaihan vaikuttaneen hänen yhteiskunnalliseen ja tšekkien valtiollista asemaa koskevien näkemysten syntymiseen. Hän toteaa muistelmissaan, miten jokainen tsekkiläinen hautoi tuolloin sisimmässään valtiopetoksia ja majesteettirikoksia, hussilaisia perinteitä noudattaen. Kautskyn ihanteena oli Itävallan hajoittaminen ja tsekkiläisen tasavallan perustaminen. Tämän saman asian tuo huumorin valossa julki Tsekinmaan toinen suuri poika Jaroslav Hasek.

 

Kun Saksan ja Ranskan välinen sota syttyi vuonna 1870, Kautskyn myötätunto kuten tsekkiläisten yleensä, oli Ranskan puolella. Mutta Pariisin kommuunikapinan puhjettua, Kautsky kertoo hänen  ”vallankumouksellisen vaiston” voittaneen ja myötätunnon siirtyneen kapinoitsijain puolelle. Kommuunin kukistumisen raakuus vaikutti syvästi Kautskyyn. Hän kiinnostui sosialismista ja alkoi lukea kaiken käsiinsä saamansa sosialistisen kirjallisuuden. Erityisen innokkaasti hän tavoitteli  ranskalaisten sosialistien kirjoituksia sekä Ranskan vallankumousta koskevia julkaisuja. Vuonna 1874 Kautsky päätti liittyä Itävallan sosiaalidemokraatteihin. Hän opiskeli historiaa ja filosofiaa Wienin yliopistossa ja niin kauan kuin oli yliopistossa kirjoilla hän kirjoitti Saksan sekä Itävallan puoluelehtiin nimettömänä tai salanimellä ”Symmachos”.

 

Kautskyn liittyessä Itävallan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (SPÖ), puoluetta koetteli pitkäkestoinen kriisi. Puolueessa kamppaili kaksi näkemystä, jossa toinen osapuoli, jota kutsuttiin käsitteellä ”oberwinders” piti välttämättömänä pitää hyvät suhteet maan liberaaliseen porvaristoon ja pyrkiä vain osittaisiin yhteiskunnallisiin parannuksiin, jotka voitiin toteuttaa yhdessä edistyksellisen  porvariston kanssa. Puolueen toista osapuolta kutsuttiin nimellä ”Scheu”. Kautsky kuvasi sitä muistelmissaan ”kumouksen lippua ylhäällä pitävänä”, jonka mielestä sosialistinen propaganda eli  kansan herättäminen olisi yhtä tärkeä kuin polittisella toiminnalla saavutetut käytännölliset tulokset. Kautsky toteaa, ettei horjunut hetkeäkään, vaan liityin jälkimmäisiin. Se tapahtui pikemmin ”vallankumouksellisesta taipumuksesta kuin selvän tiedon perustuksella”.

 

Puolue onnistui voittamaan erimielisyydet ja yhdistymään, kunnes uudet suuntariidat alkoivat raastaa sitä. Syynä oli Bismarckin Saksaan säätämät ns. sosialistilait, jotka kielsivät sosialidemokraattien toiminnan maassa. Kautsky kirjoittaa, miten lokakuuhun 1878 eli sosialistilakien säätämiseen saakka Saksan sosiaalidemokratia ollut itävaltalaisten johtotähtenä. Siihen oli luotettu enemmän kuin oman puolueen linjauksiin. Sosialistilait näyttivät sammuttaneen tämän tähden. Itävaltalaisten sosiaalidemokraattein keskuudessa pelättiin lakien tuhoavan Saksan sosialismin ja oltiin tyytymättömiä siihen, että Saksan sosiaalidemokraatit niin ”vastustelematta ja levollisesti alistuivat kaikkiin Bismarckin hallituksen sortokeinoihin. Kautsky oteaakin Itävällassa otetun riemulla vastaan  Johan Mostin Lontoossa julkaiseman ”Freiheit”-lehden. Tämä arvosteli siinä säälimättä niin Saksan hallituksen häpeällistä toimintaa kuin saksalaisia puoluetovereitaan. Kautsky ryhtyi ilomielin lehden aputoimittajaksi.

 

 

Ennen sosialistilakia Kautsky oli saanut valmiiksi ensimäisen laajan teoksensa ”Der Karl HöchbergEinfluss der Volksvermehrung auf den Fortschritt der Gesellschaft”(Mitä väestönkasvu vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen). Myöhemmin hän tunnusti: ” Kirjassani asetuin tärkeissä kohdissa vastustamaan Marxin käsityskantaa. En ollut liittynyt puolueeseen selväaatteisena marxsilaisena, vaan epäselvänä kumouksen miehenä, ja pelkäsin eniten sitä, etta joutuisin jonkun ”auktoriteetin” tai  ”koulukunnan” vaikutuksen alaiseksi. Epäluuloisena ryhdyinkin tutkimaan Marxin ja Engelsin aatteita, ja mitä  vähemmän heitä ymmärsin, sitä selvemmin tunsin olevani heidän ”yksipuolisuuksiensa” yläpuolella, ja sitä tarpeellisemmalta tuntui minusta arvostella heitä. Tämän ilmiön olen huomannut sittemmin  sadoissa muissa henkilöissä. Olen jo jotakuinkin kovettunut tuollaisia Marxin voittajia vastaan Se, mikä heistä on tieteellisen kypsyyden tulos, on minusta sosialismin oppilaiden lastentauti. Marxin voittaminen onkin suunnattomasti helpompaa, kuin hanen aatteillensa ymmärtäminen. Minäkin olen alkanut ensiksimainittuna.”

Kautskyn ensimmäinen laaja teos ”Einfluss der Volksvermehrung auf den Fortschritt der Gesellschaft” (Mitä väestönkasvu vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen).

 

Yliopistossa Kautsky ryhtyi tutkimaan historiaa. Hän oli kiinnostunut myös darvinismista ja halusi sulattaa sen ja historiankirjoituksen yhteen. Ylioppilaana hän asetti tavoitteekseen yleishistorian kirjoittamisen, jossa rotujen ja luokkien keskinäinen taistelu olemassaolosta olisi johtavana lankana. Kautsky kuitenkin tunnusti myöhemmin, että mitä enemmän hän syventyi taloustieteen historiaan, sitä vähäarvoisemmaksi tuli puhtaasti luonnontieteellinen, darvinistinen rotujen olemassaolon taistelu verrattuna sosiaaliseen, marxilaiseen luokkien taisteluun.

 

Kautsky tunnustaakin muisteluissan tulleensa ensin marxilaiseksi historiantutkijana. Hän kuitenkin myöntää yhdistäneensä tuolloin ajatteluunsa Lassallen oppeja, vaikka tiesikin ne ”hieman vanhentuneiksi”. Tuolloisessa Itävallassa se liittyi sosialidemokraattien ideologiaan. Heitä myös ”elähdytti ranskalaiset ainekset”, kun Lois Blanc, Blanquin ja jopa Rousseaukin. Mutta päinvastoin mitä Saksan sosialististen ylioppilaiden kohdalla, joihin  Duhring, teki syvällisen vaikutuksen, Kautskylle tämä oli, oman kertomansa mukaan vastenmielinen. Sen sijaan filosofi ja sosiaologi, suhteellisen nuorena kuollut Friedrich Albert Lange kiinnosti häntä. Kautsky näki hänet välineeksi sovittaa darvinismia sosislismiin.  Langen filosofia ja etikka jätti Kautskyn, tuon itseään ironistisesti  ”vallankumoukselliseksi  materialistiksi” kutsuneen kylmäksi.

 

Opintojensa lähestyessä loppua, Kautkyn oli valittava alansa. Hän oli suuntautumassa ”ulkoisten olojen pakottamana” yliopiston opettajaksi. Tuollainen ”virallinen toiminta” oli kuitenkin tuntunut hänestä aina vastenmieliseltä.  Vain puoluetoiminta oli tuottanut Kautskylle sisäistä tyydytystä. Hän  kertookin luopuneensa keveällä mielellä yliopistourasta, kun hänelle tarjoutuu ensimmäinen tilaisuus ryhtyä poliittiseen toimintaan.  Kautskyn myöhemmän tuotteliaan tuotannon ja osoittamansa  ajattelkyvyn perusteella on oikeutettua todeta hänellä olleen erinomaiset edellytykset ja kyvyt niittää merkittäviä laakereita myös hylkäämällään yliopistouralla.

 

 

Poliittiselle uralle oudossa seurassa

 

Kautsky itse pitää omituisena sattumana sitä, että hänen ottaman ”ratkaisevan askeleen” takana oli   Marxin vastustaja, Karl Höchberg.  Tämä nuori, rikas ja oppinut mies oli liittynyt 1870- luvun loppupuolella Saksan sosiaalidemokraateihin. Mukaan tulonsa innostuksessa hän asetti myös suurehkon omaisuutensa liikkeen käytettäväksi.  Höchberg sairasteli paljon ja kuolikin nuorena, vain 32-vuotiaana.  Sairastelu pakotti hänet matkuslamaan Italian alpeille.  Mukanaan Höchbergillä oli hänen yksityissihteerinsä, muuan nuori pankkivirkarnies nimeltään Eduard Bernstein.  He tapasivat Luganossa  ranskalaisen pakolaisen Benoit Malonin. Tämä oli maltillinen anarkisti ja asettunut aikoinaan Bakuninin puolelle ensimmäisen Internationaalin kädenväännöissä.  Nyt Malonin oli muuttanut näkemyksiään pyrkien yhdistämään Marxin ajatuksia kateederisosialistien aatteisiin.   Höchbergillä oli suurisuuntaisia kirjallisia suunnitelmia, joihin hän tarvitsi ammatillista apua.   Sosialistilait olivat tehneet lukuisia toimittajia Saksassa työttömiksi, mutta maanalaiseen toimintaan heitä oli silti vaikea saada useammastakin syystä.  Tämä tilanne johtikin siihen, että  Höchberg kutsui Kautskyn luoksensa Zurichiin.  Tämän tehtävänä oli toimia vakinaisena avustajana SPD:n kirjalliselle hankkeille.

 

Kautskyä houkutteli mahdollisuus päästä yhteyteen suuren saksalaisen puolueen kanssa ja tukea sen edustamaa aatetta.  Hän suostuinkin heti tarjoukseen.  Ongelmana oli kuitenkin se, että  Höchberg oli näkemyksiltään aivan toisenlainen kuin Kautsky.  Höchberg, kuten Kautsky toteaa, vihasi vallankumousta ja luokkataistelua.  Hän toivoi tavoittavansa puoleen kannattajiksi porvariston  tai ainakin suuren osan siitä. Tämän tavoitteen vuoksi  Höchberg pyrki välttämään kaikkea, mikä voi pelottaa porvariston pois SPD:n yhteydestä. ”Materialistista historiankäsitystä hän”, kuten Kautsky toteaa ”kauhistui”.

 

Vaikka Kautsky inhosikin Höchberg poliittista orientaatiota, hän antoi tälle kaiken tunnustuksen SPD:n taloudellisesta tukemisesta.  Italiassa oleskelunsa aikanakin hän rahoitti uhrautuvaisesti  Saksan sosiaalidemokrattista puoluetta.  Suureksi osaksi Höchbergin ansiota oli, että puolue selvisi  taloudellisesti sosialistilain iskusta.  Hän oli aina valmis auttamaan, missä apua tarvittiin.  Höchberg ei  ollut taistelunhaluinen luonne.  Hänelle oli yhtä vastenmielistä taistelu omassa piirissä kuin luokkataistelu.  Tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei hänellä ollut mahdollisuutta valita apulaisiaan.  Yhteistä vihollista vastaan täytyi koota kaikki saatavissa olevat voimat.  Höchberg hyväksyi mm. sen, että Sozialdemokrat-lehden toimitus siirrettiin von Volmarin käsiin.  Tämä myöhemmin SPD:n baijerilaisen oikeistosiiven keulakuva kuului vielä tuolloin puolueen vasemmistoon.

 

 

Kautsky tapaa Marxin ja Engelsin

 

Huolimatta ideologisista erimielisyyksistä Höchbergin kanssa, Kautsky kertoi olleensa tälle paljosta kiitollinen.  Höchberg oli irroittanut hänet ”itävaltalaisten olojen tylsyydestä ja avannut hänelle uusia ja laajoja näköaloja”.  Tämä ei pyrkinyt hiukkaakaan vaikuttamaan Kautskyn näkemyksiin ja saamaan niitä omien mielipiteittensä mukaisiksi.  Erityisen kiitollinen Kautsky sanoi olleensa siitä, että  Höchberg vaikutti toiminnallaan välillisesti mahdollisuuteen tutustui henkilökohtaisesti Marxiin ja Engelsiin.

 

Höchberg oli avustajiensa C.A. Schrammin, Curtin ja Bernsteinin avustuksella julkaissut kustantamassaan  ”Jahrbuch für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik” -lehdessä kirjoituksen, jossa selitti, ettei sosialidemokraattinen puolue ollut aivan syytön sosialistilain julistamiseen.  Se oli muka raa`an ja kumouksellisen esiintymisensä vuoksi säikyttänyt saksalaista porvaristoa.  Höchbergin mielestä porvariston ”parhaat voimat” päinvastoin pitäisi saada puolueen tueksi, mikäli tavoitellaan voittoa.  Siten puolueen tulisi hyljätä kumouksellinen agitaatio ja tavoitella muutoksia, jotka porvaristokin voisi hyväksyä havaittuaan puolueen jäsenistön järkeviksi ihmisiksi.

 

Kirjoitus herätti tavattoman suuttumuksen myrskyn sosialidemokraattien keskuudessa.  Merkittävin kannanotto tuli kuitenkin Marxin ja Engelsin taholta.  Nämä lähettivät sosialidemokraattien johtohenkilöille kiertokirjeen, jossa ilmoittivat asettuvansa julkisesti vastustamaan tätä uutta suuntaa, mikäli se vielä jatkaisi vastaavanlaisten ajatusten levittämistä.

 

Höchberg ei ollut odottanut puolueen ja sen johdon taholta tällaista vastaanottoa.  Etenkin hän yritti vakuuttaa Marxille ja Engelsille, ettei hänen näkemyksensä tehneet yhteistoimintaa näiden kanssa mahdottomaksi.  Hän jopa matkusti itse Lontooseen poistaakseen kummankin epäluuloja.  Kun hän ei yrityksessään onnistunut, koettivat August Bebel ja Bernstein toimia välittäjänä.  Useiden Zürichin ja Lontoon matkan jälkeen sopuun päästiinkin vuoden 1880 loppupuolella.  Näissä merkeissä myös Bernstein ja Engels ystävystyivät tunnetuin seurauksin.  Bernstein kääntyi marxilaiseksi ja oli Engelsin läheinen ystävä tämän kuolemaan asti.  Engels jätti juuri Bernsteinille kirjallisen jäämistönsä myöhempää käyttöä varten.

 

Keväällä 1881 Höchberg lähetti myös Kautskyn Lontooseen pitääkseen yllä hyviä suhteita noihin kahteen sosialismin suureen oppi-isään.  Hän viipyi kaupungissa useita kuukauksia.  Tuo tutustuminen  vaikutti myös Kautskyyn samalla tavalla mitä Bernsteiniin.  Hänestä tuli periaatteellinen marxilainen ja hän kertoo muisteluksissaan ”Marxin oppisuunnan tutkiminen ja puolustaminen tuli heille Bernsteinin kanssa yhteiseksi tehtäväksi”.  Kautskyn mukaan he täydensivät sopivasti toisiaan.  Hän  toteaakin, miten heidän välilleen muodostui ihanteellinen ystävyyssuhde, ”joka perustui mitä läheisiinpään aseveljeyteen yhteisiä sekä ulkonaisia että sisällisiä vihollisia vastaan”.

 

Sisäisiksi vihollisiksi Kautsky kutsui niitä, joille ”Marxin johdonmukaisuus oli liian epämukavaa oppi”.  Puolueessa oli myös niitä, joiden teoreettinen näkemys oli aivan toinen.  He ajautuivat syvään ristiriitaan marxsilaisen ajatussuunnan kanssa.  Näihin kuului juuri Höchberg ja hänen apulaisensa C. A.  Schramm.  Kun sosialistilakien synnyttämä ensimmäinen hämmennys oli mennyt ohi, kärjistyivät puolueen sisäiset ristiriidat, marxilaisen päälinjan voimistuessa ja ottaessa puolueen ohjaat käsiinsä.   Kun Höchbergille kävi ilmi, että terävimmät vastustajansa, Kautsky ja Bernstein, löytyivät hänen omista palkollisistaan seurasi väistämätön ero.  Kun Bernstein oli siirtynyt Lontooseen toimittamaan Sozialdemokrat-lehteä von Volmarin jälkeen ja Kautskyn jatkaessa puolueen vasemmistosiiven näkökohtia korostavia kirjoituksiaan siihen, lakkautti Höchberg lehden rahottamisen.  Kautsky joutui työttömäksi erimielisyyksien tultua ylikäymättömiksi isäntänsä kanssa.  Höchberg liukui aatteellisesti yhä kauemmaksi oikealle ja porvaristoon.  Hänestä tuli myös Saksan siirtomaapolitiikan kannattaja.

 

Sozialdemokrat jatkoi edelleen puolueen julkaisuna ja nyt sen siivet kantoivat ilman Höchbergin sponsorointiakin.  Sen sijaan Höchbergin omat lehden kuolivat yksi toisensa jälkeen.  Kun keväällä 1882 Kautskyn ja Höchbergin tie erosivat, Kautsky perusti ”Die Neue Zeit” (Uusi aika) -nimisen aikakauskirjan.  Se oli tarkoitettu etupäässä puolueen teoreettiseksi äänenkannattajaksi, kun taas,  Sozialdemokrat-lehti pyrki organisoimaan puolueen taistelua sosialistilakien vallitessa.  Molemmat edustivat SPD:n vasemmiston poliittisia kantoja.  Ensimäien ideologisen väittelyn marxilaisuuden puolesta Kautsky kävi Die Neue Zeitissa Höchbergin avustajan C. A. Schrammin kanssa  vuonna 1884.

 

 

Kautsky Lontoossa

 

Kautsky muutti vuonna 1885 Lontooseen ollakseen lähempänä Engelsiä.  Siellä hän nyös eli eräitä lyhyitä aikoja lukuunottamatta aina vuoteen 1890.  Kautsky kutsui myöhemmin tuota kautta ”ihanaksi  henkisten nautintojen ja kehityksen ajaksi”.  Hänellä oli tuolloin ollut mahdollisuuss seurustella usein hengen jättiläiseksi kutsumansa Engelsin kanssa.  Samoin Kautskyllä oli tilaisuus käyttää hyväksee British Museumin kirjastoa, joka oli ollut myös aikoinaan Marxin mieluisa työskentelypaikka.  Historiantutkijana sen merkitys Kautskylle lienee ollut vähintäinkin yhtä tärkeä.   Tuolloin syntyivät myös Kautskyn teokset  ”Thomas More” ja ”Luokkataistelut Ranskassa”, joita hän on kuvannut itselleen rakkaimmiksi.

 

Sveitsistä karkotettiin vuonna 1888 koko Sozialdemokratin henkilökunta.  Lehti muutti Lontooseen, minkä seurauksena Bernsteinin yhteydet Engelsiin ja Kautskyyn lisääntyivät.  Kolmikon yhteistyö vaikutti Kautskyn mukaan hedelmälliseltä, mutta sen katkaisi äkillisesti poliittisen tilanteen muutos Saksassa.  Maan sosialistilait purettiin vuonna 1890.  Sosialidemokraattien julkisen toiminnan mahdollistuminen maassa johti Sozialdemokrat-lehden lakkaamiseen ja Neue Zeit -lehden muuttumiseen viikkojulkaisuksi.  Kautsky lähti Lontoosta ja seurasi lehden mukana Stuttgartiin, kun taas Bernstein joutui jäämään edelleenkin Englantiin.  Hänellä oli Saksassa edelleenkin perässään etsintäkuulutus Sozialdemokratin julkaisemisen ja kirjoituksien johdosta.

 

Kautsky antautuu politiikalle – suhteet Bernsteiniin kärjistyvät

 

Saksaan muutettuaan Kautsky luopui historiantutkijan roolistaan ja antautui politiikalle.  Tosin hän vielä tuossa vaiheessa vei loppuun Lontoossa aloittamansa ”Sosialismin historian”.  Hän vastasi kerran viikossa ilmestyvän Neue Zeitin julkaisemisesta, vaikka hänen oli ulkomaalaisena oltava edelleenkin varovainen omassa toiminnassaan, olihan Kautsky yhä Itävallan kansalainen.  Hän kuitenkin totesi muistelmissaan, miten lehti oli muuttunut enemmän valtiolliseksi kuin teoreettiseksi julkaisuksi.  Kautskyn aktiivinen kirjallinen toiminta suuntautui kuitenkin ajankohtaisiin kysymyksiin ja hänestä tuli yhä suuremmissa määrin sosialidemokratian linjanvetäjä maassa.  Lukuisten lehtikirjoitusten lisäksi Kautsky julkaisi nopeatempoisesti mm. teokset ”Erfurtin ohjelma”, ”Agraarikysymys” ja ”Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia”.

 

Kautskyn ja Bernsteinin väliset näkemyserot ja henkilösuhteet kärjistyivät vähitellen, kun viimeksi mainittu alkoi julkaista kriittisiä kirjoituksia Marxin ajattelusta ja johtopäätöksistä.  Erimielisyydet nousivat uudelle tasolle Bernsteinin julkaistessa pääteoksensa ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” vuonna 1899.  Kautsky vastasi samana vuonna omalla poleemisella teoksellaan ”Bernstein ja sosialidemokratian ohjelma” (”Bernstein und das sozialdemokratische Programm”).

 

Kautsky oli ilmeisen kiusaantunut Bernsteinin harharetkille lähdöstä.  Hän näki sen pikemminkin pitkäaikaisen Englannissa oleskelun seurauksena kuin johdonmukaisen ideologisen pohdinnan tuloksena.  Kautsky piti Bernsteiniä enemmän poliittisena taistelijana kuin teoreetikkona, mikä ei aivan perusteettomalta arviolta vaikutakaan.  Hän toteaa Bernsteinin jääneen Englannin poliittisen tilanteen ja kulttuurin eräänlaiseksi vangiksi.  Bernstein ei ymmärtänyt Saksan poliittista todellisuutta eikä sitä, että työläinen Saksasssa ajatteli ja toimi toisin mitä hänen englantilainen toverinsa.  Tämä näet arvosti vain kaikkea sellaista, josta oli saatavissa välitöntä hyötyä itselle.  Bernsteinistä Kautsky totesi, että niin kauan kuin hän pysyi ”taistelijana”, oli Marxin ajattelu hänen johtolankanaan.  Mutta kun hänelle ”tuli tarve ruveta tutkimaan”, hän erkaantui toisille poluille.  Kautsky myös kirjoitti happamesti, miten Bernsteinin vanhat synnit Friedrich Lange, Eugen Dühring  ja Karl Höchberg palasivat ”englantilaisessa ympäristössä” vaikuttamaan tämän näkemyksiin.  Surimpana syynä Bernsteinin kerettilaäisyyteen Kautsky kuitenkin näki Engelsin vaikutuksen hiipumisen tämän loppuaikoina ja viimein kuollessa vuonna 1891.

 

Bernsteinin linjanmuutoksen Kautsky näki analogisena toisiin vastaavanlaisiin yrityksiin muuttaa vallankumouksellisen työväenliikkeen suuntaa.  Näitä yrityksiä hän luonnehti porvallisfilantroopiseksi sosialismiksi.  Niitä olivat hänen mielestään mm. Owenin kannattajat ja Englannin chartistit.  Näin hän sitoi Bernsteinin muuttuneen ajattelun ympäristöön, jossa tämä oli olosuhteiden pakosta joutunut elämään.  Tätä erimielisyyttä Kautsky ei nähnyt vain kahden henkilön, vaan myös kahden maailmankatsomuksen välisenä taisteluna.  On tietenkin totta, että Bernsteinin heikkous oli hänen Marxin puutteellinen ymmärrys ja läpinäkyvä epäjohdonmukaisuus, mutta toisaalta Kautskynkin kritiikistä puuttuu ymmärrys siihen, mikä oli juuri Bernsteinin vahvuus.  Sosialismin aatteen kannalta Bernsteinin prakmaattisuus palautti keskiöönn poliittisen liberalismin synnyttämät arvot;  ihmisoikeudet, tasa-arvon ja kansanvallan.  Juuri ne asiat, joita Lenin luoma bolshevismi halveksi ”porvarillisina”.  Sittemmin Kautskyn ja Bernsteinin välille syntyi uusi liittolaissuhde, kun ensimmäisen maailmansodan ja toisen internationaalin hajoaminen johti kansainvälisen työväenliikkeen hajoamiseen.  Molemmat valitsivat tuossa diasporassa omaksi puolekseen demokraattisen sosialismin leirin.  Leirin, joihin kuuluvia Lenin ja hänen seuraajansa nimittivät halveksivasti revisionisteiksi ja luokkapettureiksi.

 

Kautskyn ja Bernsteinin näkemykset erosivat yllättävästi myös siirtomaapolitiikassa.  Tämä asia oli etenkin Saksassa jatkuvasti tapeetilla maan hankittua itselleen siirtomaita pääasiassa Afrikasta.  Tuo päätös oli myös haaste muille kolonialistisille valtioille.  Siten se oli myös yksi tulevan maailmansodan perussyitä, kun kaksi muuta imperialistista suurvaltaa Britannia ja Ranska kokivat saksalaisten pyrkimykset itselleen uhkaksi.  Oli yllättävää, että Bernstein asettui yhtenä saksalaisista ”moderneista” sosialisteista tukemaan imperialistista siirtomaapolitiikkaa.  Hän ei toki ollut ainoa sen ”ymmärtäjä”.  Olikin outoa, että vaikka lopputuloksena Stuttgartissa vuonna 1907 järjestetyssä sosialistikonferensissa hyväksytty päätöslauselma tuomitsi jyrkästi siirtomaapolitiikan, suuri osa  osanottajista suhtautui kolonialismiin myönteisesti.  Tuon asenteen voi nähdä yhtenä ennakkovaroituksena siitä mitä tuleman piti, kun kriisi imperialististen valtojen välillä tulisi kehittymään lakipisteeseensä.

 

Siirtomaapolitiikasta puhuttaessa Eduard Bernstein totesi:  ”On välttämätöntä, että sivistyskansat aina jonkun verran holhoovat sivistymättömiä kansoja.”  Hänen mielestään Marxkin oli sen myöntänyt lausuessaan: ”Maanpiiri ei kuulu yhdelle ainoalle kansalle, vaan ihmiskunnalle, ja jokaisen kansan on hallittava sitä ihmiskunnan parhaaksi.”  Hollantilainen revisionisti van Kol  oli ollut Bernsteinin kanssa samaa mieltä kolonialismin ”lähetystehtävästä” ja lisännyt vielä selvennyksenä: ”Meidän on käytävä sinne (siirtomaihin) ase kädessä.”

 

Afrikan jako etupiireihin eli siirtomaihin vuoden 1884 Berliinin konferenssin jälkeen. Kolonialismin riisto ja raakuus verhottiin ”sivistyspyrkimyksinä”. Tuon läpinäkyvän argumentin hyväksyi valitettavasti moni aikakaudella elänyt sosialistikin, mm. Eduard Bernstein. Karl Kautsky sen sijaan tuomitsi kolonialismin.

 

 

Karl Kautsky ihmetteli miten ”sosialistinen siirtomaapolitiikka” oli saanut niin paljon konferensissa kannatusta, vaikka ajatus oli ”kerrassaan ristiriitainen”.  Hän totesi sen johtunvan ilmeisesti siitä, että asia oli uusi ja pulapahtanut esiin yllättäen.  Hän totesi, ettei ollut tuohon asti koskaan edes kuullut puhuttavan sosialistisesta siirtomaapolitiikasta.  Kautsky näki, että näillä isäntämailla on kyllä erinäisiä velvoitteita siirtomaita kohtaan.  Tärkein niistä on aivan sama tehtävä, mikä kotimaissakin eli ”kansan syvien rivien suojeleminen kapitalistiselta riistolta sekä virka- ja sotilasvallan sorrolta, sosialipolitiikan edistäminen ja kansanvallan laajentaminen”.  Hän näki myös tuolloin käytetyn kyseenalaisen termin ”luonnonkansojen sivistämisen” ongelmallisena.  Kautsky huomautti kyllä kitkerästi, miten hän oli hämmästynyt siitä, että eräät olivat ryhtyneet puolustamaan  ”oppia kahdesta kansaryhmästä, joista toisen on määrä hallita ja toisen alistua, että toiset kansat olisivat sellaisia lapsia, etteivät itse kykene itseään hallitsemaan.  Tuollainen oppi on vain muunnos siitä vanhasta käsityksestä, joka on kaiken itsevaltiuden perustuksena, nim. että toinen syntyy tähän maailmaan kannukset jalassa ja toinen satula selässä edellistä kantamaan.”

 

Saksalaiset ”rauhoittivat” nykyisen Namibian aluetta vuosina 1904 – 1908 tunnetuin seurauksin. Kolonialismin hyväksyneet sosialistit eivät suuremmin tuominneet näitä raakuuksia sen paremmin Saksassa kuin muissakaan kolonialistisissa maissa. Hollantilainen revisionisti Van Kol kehotti Stuttgartin kongressissa kolonialisteja menemään siirtomaihin ”ase kädessä”. Sen myös hänen maamiehensä tekivät tunnollisesti.

 

Kautsky myös totesi, että siirtomaapolitiikka pohjimmiltaan vahingoittaa ”sivistämispyrkimyksiä”.   Luottamusta ei alueiden ihmisiin synny käytetyillä lähestysmistavoilla ja asenteilla.  Se voi syntyä vain antamalle kansoille vapaudet.  Hän myös potkaisi kiistakumppaniaan Bernsteiniä toteamalla, että tämä tahtoi uskotella vallotuspolitiikan olevan välttämättömyyden.   Hän sanoi tuon asenteen hämmästyttävän häntä suuresti, koska väitteellä on tähän asti puolustettu aina kaikkea ylimysvaltaa.   Samaa väitettä käyttivät, hänen mielestään, myös Yhdysvaltain etelävaltioitten orjainomistajatkin.   Hekin väittivät, että kultuuri perustuu orjain pakkotyöhön.  Yhteiskunta vajoisi jälleen raakalaistilaan, jos orjuus poistettaisiin.  Kautsky myös epäsi Bernsteiniltä oikeuden vedota Marxiin.   Marx on kyllä sanonut, että maanpiiri kuuluu ihmiskunnalle, mutta Marx ei kylläkään sanonut, että maanpallo kuuluisi kapitalistisille kansakunnille.

 

Bernstein ja Kautsky vuonna 1910.

 

Stuttgartin konferenssin siirtomaapolitiikkaa käsittelevä osuus on monessa mielessä äärimmäisen mielenkiintoinen.  Aidolle sosialistille se osoittaa, miten kevyellä ideologisella orientaatiolle suuri osa euroopan työväenliikkeen johdosta tuolloin liikkui.  Tässä mielessä esimerkiksi Bernsteiniä ei voi paheksua minään yksittäistapauksena.  Toisaalta se vahvistaa Karl Kautskyn merkitystä  yhtäältä marxilaisuuden ja toisaalta eurooppalaisen humanismin vahvana perinteenkantajana.  Tässä mielessä myöhemmät Kautskyn vähättelyt ja tuomitsemisemiset niin ”oikealta” kuin ”vasemmalta”, etenkin bolshevikken taholta perustuvat lähes täydellisiin virhearvioihin.

 

 

Kautsky marxismin tulkkina – sota jakaa työväenliikkeen

 

Karl Kautsky saavutti aikanaan johtavan roolin marxilaisuuden tulkitsijana ja tuolloisen sosialismin suunnannäyttäjänä.  Erityisesti meillä Suomessa Kautsky oli sosialidemokraattisen puolueen keskeisin auktoriteetti.  Mutta kuten jalustalle nostettujen johtajien kohtalona yleensä on, Kautskykin menetti askel kerrallaan asemansa.  Ensimmäinen maailmansota aiheutti työväenliikkeen ja sen tärkeän kansainvälisen toiminta-areenan, toisen internationaalin, hajaannuksen.  Kautsky oli muiden sosialistijohtajien tavoin lamaantunut sotaan päätymisestä.  Neuvottomuus sodan synnyttyä  ei ollut toki saksalaisten sosialistien ongelma, mutta SPD:llä oli kuitenkin eräänlainen epävirallinen johtoasema toisen internationaalin puolueiden keskuudessa ja Kautskyllä puolestaan kiistaton ”pääideologin” asema.  Toinen internationaali oli jo periaatteessa asettunut vastustamaan sotaa, joka Euroopan imperialististen valtioiden keskinäisten ristiriitojen kärjistyessä oli jo pitemmän aikaa ikään kuin riippunut ilmassa ja odottanut alkamistaan.  Kun sota sitten alkoi, toisen internationaalin ylevät päätöksen osoittautuivat pelkäksi suun pieksännäksi.  Ranskalainen revisionisti  Jean Jaurès oli loistava poikkeus.  Hänellä oli rohkeutta puhua sotaa vastaan keskellä sotakiihkoa ja ”isänmaallisuuden” huumaa.  Rohkeutensa hän maksoi hengellään.  Kiihkoilija nimeltään Raoul Villain murhasi hänet Pariisin Montmartrella.  Villain sai vapauttavan tuomion vuonna 1919, mikä kertonee osaltaan sen, mitä tahoja teko palveli.  Villain ei kuitenkaan uskaltanut jäädä Ranskaan, vaan pakeni Espanjaan, jossa hän tapasi kohtalonsa sisällissodan aikana vuonna 1936.   

 

Kautsky vastusti kyllä johdonmukaisesti yhtenä suurena auktoriteettina tuloaan tekevää suursotaa.  Hän oli mm. muotoilemassa toisen internationaalin vuoden 1912 Baselin rauhankongerssin manifestia, joka arvioi terävästi Euroopan poliittista tilannetta ja sodanuhkaa.  Tuon manifestin taustalla oli toisen internationaalin Stuttgartin vuonna 1907 pidetyn kongessin ja Kööpenhaminan vuonna 1910 pidetyn kongressin hyväksymät sodanvastaiset ohjelmat.  Ydinsanoma oli, se että sotaa vastustetaan kaikin tavoin;  sotamäärärahoja vastustetaan ja sotaan ei lähdetä, vaan aloitetaan laaja yleislakko.  Jos sota tulee, työläinen ei ammu toveriaan rintaman toisella puolella, vaan aloitetaan veljeily heidän kanssaan.  Näin ei kuitenkaan tapahtunut.  Eikä se ollut Kautskyn syy, kuten bolshevikit Leninin johdolla väittivät.  Vastuun kantavat osaltaan kaikki, jotka rauhanpyrkimysten sijasta antautuivat kansalliskiihkon valtaan.

 

Sodanjulistukset eurooppalaisissa pääkaupungeissa nostattivat valtaisia isänmaallisia hurmoksia.  Yleislakkoja ei saatu aikaan ja Saksassa SPD:n johto antoi tapahtumien alkuvyöryssä tukensa vain  puolustussotaan.  Saksan sodanjohdolla oli kuitenkin valmiit suunnitelmat sodan syttymisen varalle, jotka nyt otettiin esiin kassaholveista ja ryhdyttiin toteuttamaan käytännössä.  Noiden suunnitelmien oleellinen osa oli pyrkimys lyödä mahdollisimman nopeasti Ranska edellisen vuosina 1870-1871  käydyn sodan tapaan.  Siihen sisältyi ajatus hyökätä Ranskaan puolueettoman Belgian kautta,  Schlieffenin suunnitelman mukaisesti, kiertäen siten ranskalaiseten pohjoisrajalleen rakentamat vahvat varustukset.  Saksa julisti Ranskalle sodan 3. elokuuta 1914.  Sen pyrkimyksenä oli Ranska lyömälla estää kahden rintaman sota, koska maa oli julistanut sodan Venäjälle elokuun ensimmäinen päivä.  Syynä siihen oli Venäjän 30. kesäkuuta toteuttama liikekannallepano Serbian tilanteen vuoksi.

 

Sodanjulistukset otettiin vastaan suurella riemulla liki kaikissa siihen osallistuvissa maissa. Kuvassa Berliinin iloitsevia kansalaisia. Vastaavaa riemua koettiin mm. Lontoossa. Münchenin Odeonsplazilla ilonpitoon yhtyi muuan elämässään ja taiteilijana epäonnistunut surkimus nimeltään Adlof Hitler. Jonkin ajan kuluttua riemu vaihtui rintamalinjojen molemmilla puolilla päinvastaisiin tunnetiloihin, kun asemasotaan juuttuneiden rintamien lihamyllyt jauhoivat keskeytymättä massamääräistä kuolemaa ja rampautumisia.

 

Saksan sosialidemokraattien johto ei kuitenkaan reagoinut noihin sodanjulistuksiin eikä hyökkäykseen Belgiaan ja Luxemburgiin aikaisemman päätöksen edellyttämällä tavalla.  Elähdyttikö johtoa isänmaallisuuden henki?  Tuskinpa.  Pikemminkin pelättiin haastaa voimiaan pullisteleva eliitti eli keisari, hallitus ja sotilasjohto.  Pelko lienee ollut perusteltu ja vastustus olisi saattanut hyvinkin johtaa vastarinnan raakaan kukistamiseen sotatilalakien avulla.  Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa oli kuitenkin vahva vasemmistosiipi, joka vastusti sotaan ryhtymistä.  Tuossa vaiheessa puoluejohto ja osin myös sotaa vastustanut oppositio pyrkivät pitämään rivit yhtenäisinä.  Varsinainen koetinkivi oli vuoden 1914 joulukuussa Saksan valtiopäivillä käyty keskustelu ja äänestys sotalainoista.  Vain Karl Liebknecht  uskaltautui sosialisteista vastustamaan lainoja ja mm. Karl Kayutsky äänesti tuolloin tyhjää.  Tämä äänestys Saksan sotalainoista hajoitti lopullisesti vanhan kansainvälisen työväenliikkeen ja siitä muodostui myös viimeinen naula toisen internationaalin arkkuun.  Näkemyserot Saksan osallistumisesta suursotaan hajoittivat myös SPD:n.  Puolueen parlamenttiryhmästä erosi ensin 17 kansanedustajaa ja he muodosti oman ryhmänsä.  Myöhemmin siihen liittyi myös Karl Kautsky.  Saksaan syntyi näiden tapahtumien seurauksena myös toinen sosialidemokraattinen puolue, USPD eli Saksan itsenäinen sosialidemokraattinen puolue.  Kautsky oli puolueen jäsenenä vuoteen 1919 asti ja palasi takaisin vanhan SPD:n jäseneksi 1922.

 

 

SPD menettää pirstoutuessaan johtoasemansa, samoin Kautsky

 

Ne ainekset, jotka viehättyivät Venäjän lokakuun vallankumouksesta ja Leninin kehittämästä bolshevismista erosivat SPD:sta, kuten mm. Rosa Luxemburg ja Karl Libknecht.  He vetivät ajanmyötä suuren osan vanhan SDP:n kannattajakunnasta mukaansa.  Samalla alkoi myös siltä taholta Karl Kautskyn, Eduard Bernsteinin ja muiden demokratiaan nojautuvien sosialistien  räikeä panettelu ja valehteluun perustuva mustamaalaus.  Kautskyn mainetta rasitti pahoin hänen epäröintinsä ensimmäisen maailmansodan syttymisen aikaan.  Myös myöhempi kommunistinen propaganda on vääristellyt pahasti hänen ideologista ”takinkääntöään”, joka tosiasiassa ei ollut lainkaan tuon propagandan kuvaamaa.  Kautskyä pilkattiin mm. ”proletariaatin diktatuurin” hylkäämisestä.  Tosiasiassa hänen käsityksensä oli ollut asiassa hyvinkin johdonmukainen.  Hän tarkoitti sillä ensisijaisesti vallan saamista sosialisteille parlamentin kautta. Vain poikkeustapauksissa oli mahdollista käyttää muita keinoja.

 

Voi vain kuvitella, miten tuskallista Karl Kautskyn kaltaiselle persoonalle oli kohdata maailmansodan ja sen jälkeinen raaka todellisuus.  SPD:n päälinjan hyväksyvä suhtautuminen sotaan ja etenkin Saksan vallankumoukseen liittyvät tapahtumat järkyttivät häntä pahoin.  SPD:n johdon turvautuminen typerän, bolshevikkeja matkineen ns. ”spartakistikapinan” kukistamisessa kurittomiin ja täyttä mielivaltaa toteuttaviin vapaajoukkoihin oli moraaliltaan täysin ala-arvoinen päätös.  Tosin puolue sai seuraavissa parlamenttivaaleissa hyvän tuloksen, mutta itse työväenliike tuli revittyä ja ryvetettyä peruuttamattomasti.  Saksa solmi myöhemmin, 28. kesäkuuta 1919, rauhan Versaillesissa ympärysvaltojen kanssa.  Tuossa sopimuksessa Saksa tuomittiin yksin sotaan syylliseksi, mikä oli tietenkin karkea valhe.  Myös rauhanehdot olivat typeryydessään maalle taloudellisesti aivan liian raskaat ja epärealistiset.  Versaillesissa kylvettiin uuden suursodan siemen.

 

Kautsky samoin kuin Bernstein toimivat 1920-luvulla johdonmukaisesti sotaa vastaan, mikä myös on tyystin unohdettu heidän arvostelijoidensa taholta.  Nämä vanhat miehet ymmärsivät kyllä uuden sodanuhkan, mutta hajonneen saksalaisen työväenliikkeen voimien kokoomiseen nosevan fasismin vastavoimaksi heistä ei enää ollut.  Ei ollut nuoremmistakaan.  Voitonvarma kommunistinen puolue näki sosialidemokraatit päävastustajinaan ja SPD otti osaltaan haasteen vastaan.  Tuon keskinäisen kamppailun voitonhedelmät korjasi kuitenkin Adolf Hitlerin johtama ruskea rutto katastrofaalisin seurauksin.

 

Karl Kautsky oli enemmänkin ideologi kuin puoluejohtaja, joka olisi osannut tehdä oikeita tilannearvioita ja rohkeita niihin perustuvia päätöksiä.  Marxilaisena ajattelijana hän oli kuitenkin kiistatta aikansa johdonmukaisin tulkki Marxin ja Engelsin ajatteluun.  Hänessä oli omat heikkoutensa, kuten Marxissakin, mutta Kautsky kykeni ymmärtämään eurooppalaisen edistyksen ja humanismin suuren linjan ja sulattamaan sen lopulta aikakauden poukkoilevaan vallankumoushuumaan ja marxilaisuuteen.  Se oli yksi rakennuspuu modernille demokraattiselle sosialismille.  Näyttää siltä, ettei tätä ole vieläkään laajemmin ymmärretty Kautskyn tutkijoiden keskuudessa.  Hän piti ylhäällä Marxin lippua, mutta ei luonut hänestä mitään monoliittiä Leninin tapaan.

 

Ei seisahdu aika, se kulkuaan jatkaa”, laulaa runoilija Bertold Brecht.  Ajan jatkumisen myötä maailma muuttuu ja sen mukana pitäisi muuttua myös tapa tulkita noita muutoksia.  Marx ja Engels loivat upeat lähtökohdat porvaillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tulkinnalle, mutta he eivät antaneet lupaa tukahduttaa vapaata ajattelua ja kansanjoukkojen kahlitsemista harvainvaltaan proletariaatin diktatuurin nimissä.  Tässä näkyy myös bolshevismin ja demokraattisen sosialismin ero:  Demokraattisessa sosialismissa voidaan arvostella kovinkin sanoin esimerkiksi Kautskyä tai Bernsteiniä.  Kommunismissa Lenin on kohotettu jalustalle, jonka yhtäkään sanaa ei sovi asettaa kyseenalaiseksi.  Kumpikohan asenne on tieteellistä ja kummanko näkemyksen puolelle itse Marx ja Engels kallistuisivat?  Sitä sopii kyllä miettiä, vaikka itsekseen, mikäli ääneen ei uskalla…

 

Kautsky joutui natsien valtaannousun jälkeen poistumaan saksankieliseltä alueelta.  Hän kuoli maanpaossa 84 vuotiaana Amsterdamissa.  Kautskyn viimeiseksi ja liki korvaamattomaksi palvelukseksi sosialismin ihanteille oli asettuminen tukemaan demokraattista sosialismia  Saksalaisen työväenliikkeen kahtiajaossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.  Sota söi kuitenkin niin Kautskyn kuin saksalaisen sosialidemokratian arvovaltaa.   Maineen menestystä lisäsi myös  saksalaisen työväenliikkeen hajaantuminen kahtia.  Demokraattisen sosialismin valtikka siirtyi lopullisesti natsien valtaannousu jälkeen Saksasta pohjoismainin, etenkin Ruotsiin.

 

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jatkuu..