Työväen marssi on meille sosialidemokraateille tuttu lukemattomista tilaisuuksista, juhlista ja kulkueista.  Itse asiassa se lienee suomalaisille demareille tutumpi ja yleisemmin laulu kuin useiden veljespuolueittemme suosikki Kansainvälinen eli Internationaali.  Siinä missä ruotsalaiset toverimme saavat juhlamieltä ja toimintatarmoa Kansainvälisen mahtavista sävelistä, me suomalaiset demarit intoudumme tavallisesti kotimaisesta Työväen marssista. Teoksesta tuli Suomessa leimallisesti juuri sosialidemokraattien tunnus työväenliikkeen hajotessa kahtia ja vasemmistolaisen suuntauksen, etenkin kommunistien, ottaessa omakseen Kansainvälisen.  He lienevät karsastaneet Työväen marssia jo sen alkuperän vuoksi.  Syntyihän marssi ns. wrightiläisen työväenliikkeen aikana Helsingin työväenyhdistyksen täyttäessä 10 vuotta vuonna 1894.  Marssin sävelsi yksi suurista suomalaisista säveltäjistä, Oskar Merikanto,  runoilija ja kääntäjä Antti Tuokon sanoihin. 

 

Mutta kuka oli tämä Antti Tuokko, jonka harvoja vielä ihmisiä tavoittava hengentuote on tämä Työväenmarssi?  Hänen, oikea nimensä oli  Antti Törneroos.  Tosin tuon ruotsinkielisen sukunimensä hän sai, ajan tavan mukaan, vasta aloittaessaan koulunkäynnin.  Alkuperäisen Tuokko-nimensä hän otti uudelleen käyttöön nimimerkkinä aloittaessaan kirjalliset työnsä. Tuokkona hänet myös jatkossa tunnistettiin monissa yhteyksissä.

 

Syystä tai toisesta Antti Tuokosta ei ole tehty tutkimuksia eikä hän muutenkaan ole herättänyt laajemmin kiinnostusta eittämättömistä ansioistaan huolimatta.  Tämä on yllättävää, koska Tuokko, niin uskomattomalta kuin se ehkä asiaan vihkiytymättömästä tuntuukin, vaikutti aikoinaan uraauurtavasti suomen kieleen ja suomalaiseen kirjallisuuteen.  Hän kunnostautui etenkin kääntäjänä niin teatteritaiteen kuin oopperankin alalla.  Tuokko käänsi suomen kielelle ensimmäisenä monta maailmankirjallisuuden helmeä raottaen siten ovea suomenkielisen kulttuurin monipuolistumiselle ja  kansainvälistymiselle.  Tuokko oli myös itse lupaava runoilija, mutta tuolle sanataiteen polulle näytti kehityksen jarruksi tulleen juuri hänen tarmokas panostuksensa käännöstyöhön.

 

Antin  lapsuus  ja  nuoruus

 

Antti syntyi maanviljelijäperheeseen Iitissä maaliskuun 3 päivä vuonna 1835.  Suvun juuret ovat kuitenkin Mäntyharjulta, josta yksi esi-isistä tuli kotivävyksi Iittiin Hautalan taloon.  Antin isä oli pojan syntyessä tuon kohtalaisen suuren Hautalan silloinen isäntä.  Hänet Antti menetti kuitenkin jo alle kolmen vuoden iässä.  Äidin kerrotaan kasvattaneen poikaa hemmotellen ehkä juuri isän varhaisen poismenon vuoksi.  Antin ikätoveri, Robert Kojonen, luonnehti Anttia, vuosikymmeniä myöhemmin, perin kilpailunhenkiseksi ja varsinkaan kiekon heitossa tälle ei löytynyt voittajaa seudulta.

 

Luonteeltaan Antti oli silti jo pienenä haaveileva ja yksinkin viihtyvä.  Korkeat paikat vetivät häntä puoleensa.  Erään Antin lempipaikoista kerrotaan olleen tuvan takana kasvanut komea aljomänty eli talon suojeluspuu.  Vielä tuohon aikaan näitä puita esiintyi maaseudulla ikivanhana perinteenä pakana-ajalta.  Antti saattoi istua puussa tuntikausia, kuten muillakin korkeilla paikoilla.  Syystä tai toisesta häntä viehätti tuo tähystely kaukaisuuteen.  Ehkä se oli merkkinä pojassa jo tuolloin  itäneestä pienestä runoilijasta?

 

Antti havaittiin jo lapsena älykkääksi.  Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan ikäisiään varhemmin.  Aikalaisensa kertoman mukaan Antti sai hyvästä lukutaidoistaan papeilta monet päänsilitykset ja palkintokirjaset.  Hän luki kaikkea, mitä käsiinsä sai eikä tuona aikana sopinut ollakaan liian nirso,  koska kirjallisuutta maaseudulla ei ollut kovinkaan paljon tarjolla.  Runoutta Antti rakasti, mitä vähää sitä sai käsiinsä virsikirjan lisäksi.  Kerrotaan, että eräästä hengellisestä arkkiveisusta hän ei pitänyt, ei vaikka äiti koetti saada ”jumalatonta” poikaa järkiinsä. Todistaakseen kantansa Antti kirjoitti samasta asiasta oman runon.  Se sai äidin kyynelehtimään ja toteamaan Antin runon olevan hänenkin mielestään painettua runoa parempi.

 

Antin halusi sinnikkäästi päästä opiskelemaan ja koska hän siitä jatkuvasti puhui, myöntyi kotiväki lopulta pojan  pyyntöihin.  Koulunkäynnille ei ollut rahakaan esteenä.  Kotitalo Hautala pystyi pojan kouluttamaan.  Kouluaikana Antti sai talosta tarpeellisen muonituksen sekä koulukyytien lisäksi sata hopearuplaa vuodessa muihin menoihin.  Isän perintönä hänelle oli myös luvassa täysikäiseksi tultuaan tuhat hopearuplaa.

 

Antin täyttäessä 15 vuotta, hänet vietiin lukkari Stavenin luo Sysmään.  Tämä opetti hänelle ruotsia, mikä, oli tarpeellista, koska koulujen opetuskieli oli tuolloin ruotsi.  Varsinaisen koulunkäyntinsä Antti aloitti Heinolassa eikä siis Loviisassa, kuten useissa lähteissä väärin väitetään.  Tämä oli siinäkin mielessä ymmärrettävää, koska Heinolasta oli Antin kotiin Iitin Koskenniskaan vain ”pari  penikulmaa”.  Lovisaan tuo matka olisi ollut huomattavasti pitempi.

 

Heinolan kouluun tullessaan Antille annettiin uusi etunimi Anders ja tuo uusi sukunimi Törneroos (orjantappura, metsäruusu).  Tämän sukunimen hänen kerrotaan saaneen ulkonäkönsä johdosta.  Maalaisessa, paksussa sarkanutussa ja suoraksi tasatussa tukassa tämä kauniiksi sanottu ja erittäin punaposkinen poika muistutti metsäruusua.  Koululaisen puvun Antille lahjoitti kodin kanssa liikeasioissa ollut kauppias Stenius.

 

Heinolassa Antti viipyi viisi vuotta ja siirtyi sen jälkeen Porvoon kimnaasiin (lukioon).  Siellä Antti ehti olla vain yhden lukukauden.  Hänet erotettiin lukiosta syytettyna katumattomuudesta ja  osallisuudesta erääseen suureen tappeluun paikkakunnalla.  Tuo kahakka, joka ei ollut mitenkään  ajalle harvinainen, käytiin lukiolaisten ja kisällien kesken.  Tappelu oli mitä ilmeisemmin lukiolaisten alkuunpanema ja tapaus synnytti pienellä paikkakunnalla skandaalin.  Lukion opettajat ja muut ”arvovaltaiset tahot”, Porvoon piispa etunenässä,  halusivat kitkeä ”ankaralla kädellä” tätä nuorison tapojen villiintymistä.  Asian tiimoilta pidettiin useita kuulusteluja ja kokouksia, mutta mitään selvää siitä ei oikein saatu.  Syylliseksi valikoitui sopiva kandidaatti, Antti Törneroos, jolla todistettavasti oli ollut koulussa vaikutusvaltaa tovereihinsa ja joka oli sopivasti lukion oppilaiden sosiaalisessa rankingissa alimpana.

 

Kovin suurta rangaistusta Antille ei kuitenkaan voitu antaa, koska vahvaa näyttöä hänen syyllisyydestään ei ollut.  Opettajakunnan, ei aivan yksimielinen, päätös oli, että Antin on mentävä pyytämään anteeksi Porvoon piispalta!  Erikoinen päätös siinäkin suhteessa, ettei piispa ollut mikään loukattu osapuoli tapahtuneessa.  Se nähtiin kuitenkin keinoksi kitkeä pois tuosta ”iittiläisestä talonpoikaislurkista” koirankujeet ja uppiniskaisuus.  Nyt astui kuvaan Antin voimakas ymmärrys oikeudenmukaisuudesta.  Hän kieltäytyi menemästä piispan nuhdeltavaksi asiassa, jossa tunsi olevansa syytön.  Luonteensa mukaisesti hän ei myöskään halunnut ryhtyä toveriensa ilmiantajaksi,  joten vaihtoehtona oli koulusta erottaminen.  Näin myös tapahtui.

 

Tämä Antti Tuokon tapaus on perusasettamukseltaan analoginen amerikkalaisen elokuvan ”Naisen tuoksu”  (Scent of a Woman) juonen kanssa.  Siinä sokean everstin New Yorkin matkan huoltajaksi palkattua opiskelijapoikaa syytetään siitä, ettei hän paljasta näkemiään syyllisiä  collegensa rehtorille tehtyyn  ilkivaltaan.  Vaihtoehtona on erottaminen.  Filmissä köyhä, apurahalla opiskeleva poika,  haluaa myös ylläpitää kunniaansa vertaisryhmässään eli ei halua vasikoida.  Vastapoolin muodostavat loukattu rehtori ja varakkaan kotitaustan omaavat pahantekijät sekä heidän vanhempansa,  jotka viis välittävät painostuksen kohteena olevan opiskelijan kohtalosta.  Tuo vahvan sosiaalisen luokkajännitteen  sisältävä asetelma oli identtinen Antti Tuokon tapauksen kanssa.  Hänen kohdallaan vain ei löytynyt everstiluutnantti Frank Sladen  (Al Pacino) kaltaista totuudenpuhujaa ja auttajaa pelastajaksi.

 

Kohtalokas  rakastuminen

 

Kimnaasin jälkeen Antti meni kotiopettajaksi Mäntyharjulle tuomari Gyllingin perheeseen. Tapaus on käänteentekevä hänen elämässään.  Antti rakastui siellä tulisesti, mikä seurauksineen vaikutti mullistavasti koko hänen lopun elämän muotoutumiseen.  Tästä tapahtumasta ei Tuokon vähäisestä lähdeaineistosta paljoakaan irtoa.  Hänen nuoruudenystävänsä kertoo muisteluksissaan, että Tuokko rakastui elämässään ainoan kerran ja sai vastarakkauttakin, mutta ”sukuylpeys ja säätyrajoitus” olivat esteenä nuorten rakkauden jatkumiselle.  Sellaisenaan tapaus ei ole ollut harvinainen tiukkojen luokkarajojen yhteiskunnassa.  Harvinaisempaa on vain se, että saadut haavat eivät arpeutuneet vuosienkaan myötä.  Osaksi takana saattaa olla romantiikan ajan ihanne ”suuresta rakkaudesta”.  Käsitys, joka mullisti yhteiskunnan vanhan ja hyvinkin praktisen ymmärryksen avioliitosta.  Tuo tapahtuma, ihastuminen yhteen naiseen, tuo mieleen toisen runoilijan, italialaisen Francesco Petrarca  (1304 – 1374)  kohtalon.  Siinä missä Petrarcan salaiseksi jäänyt, koko elämän kestänyt, Lauran ihailu synnytti yhden maailmankirjallisuuden suurista klassikoista (”Sonetteja Lauralle”), Tuokon kohdalla rakkauden täyttymättömyys saattoi rampauttaa lahjakkaan runoratsun.

 

Ylioppilaaksi Antti, nyt nimellä Törneroos tuli, vuonna 1858.  Hän aikoi opiskella ensin papiksi ja piti siinä mielessä jo saarnojakin, kolme Iitissä ja yhden Mäntyharjulla.  Syystä, jota emme tiedä, hän kuitenkin luopui ajatuksesta siirtyä pappisuralle.  Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän ryhtyi taas kotiopettajaksi Perheniemen kartanossa kotipitäjässään Iitissä.  Hän opetti siellä tilanomistaja Stråhlen kahta poikaa.  Tuo kahden ja puolen vuoden jakso Perheniemessä näyttää olleen Antti Törneroosin elämässä verrattain onnellista aikaa.  Kartano oli tuona aikana seudun seuraelämän keskus.  Antti oli myös erittäin pidetty niin Stråhlen perheessä kuin seudun seurapiirissä.  Vielä vuosia myöhemmin olivat seudun rouvat kuvailleet Törneroosia näin:  ” Hän oli kookas, solokka, ryhdikäs. Vaalea, pehmeä tukka, korkea otsa, isot, vilkkaat sinisilmät, joista ilo välkkyi ja äly ilmeni. Ääni sointuva ja puhelu sukkelaa sekä henkevää.”  Antti oli viehättänyt ihmisiä, etenkin naisia,  runonpätkillään, joita oli jaellut ystävilleen merkkipäivinä.

 

Antin lapsuudenaikainen ystävä on myös kertonut, miten pitäjän ”isossa pappilassa sykki hänelle hellä ja jalo sydän”.  Tämä ei ole mikään ihme jo rouvien antaman kuvauksen perusteella.  Noita Antille sykkiviä sydämiä on hyvinkin saattanut olla useampiakin, kun muistaa ajan tiukat säätyrajat ja Iitin kaltaisen paikkakunnan ”avioliittomarkkinoilla” vallitsevan ehdokaspulan.  Lapsuudenystävä kertoo Antin viihtyneen mielellään tämän ystävättären seurassa.  Jopa niin hyvin, että nuorista oli alettu puhua paikkakunnalla tulevana avioparina.  Suhde jäi kuitenkin ystävyydeksi ja syyksi Antin lapsuudenystävä arvelee tuon onnettomasti päättyneen ensirakkauden.  Näiden Iitissä viettämiensä vuosien jälkeen Antti ei enää kovin montaa kertaa syntymäpitäjässään käynytkään.

 

Antti  kääntäjänä  ja  toimittajana

 

Tuokko suoritti filosofian kandidaatti tutkinnon 24. päivä toukokuuta vuonna 1864.  Maisteriksi hänet seppelöitiin toukokuun 31. päivä samana vuonna.  Syksyllä Tuokko aloitti myös opettajana Helsingin suomenkielisessä alkeiskoulussa.  Työ ei kuitenkaan ollut hänelle mieluista ja kun koulu lakkautettiin vuonna 1871, Tuokko muutti Vihtiin eläen sielä yksinäisyydessä ja antautuneena  kirjallisille töilleen.  Näitä töitä olivat mm. vuonna 1872 Annikka-sarjassa viitenä nideoksena  ilmestynyt painos hänen suomentamiaan eri runoilijoiden runoja.  Hän oli myös yhtenä kääntäjänä mukana kääntämässä Vänrikki Stoolin tarinoita suomeksi.  Näillä töillä Tuokko vakiinnutti niin maineensa kääntäjänä kuin suomen kielen käyttäjänä.  Hän oli jo aiemminkin julkaisut omia runojaan  ”Suometar”-lehdessä, ”Mansikoissa ja Mustikoissa”, sekä hämäläläisen osakunnan albuumeissa.  Antin ensimmäinen näytelmä ”Saul” ilmestyi jo vuonna 1868.

 

Vuonna 1878 lehtori K. G. Göös sai Tuokon  lupautumaan K. G. Göös den toimittajaksi Jyväskylään.  Lehtori Göös oli toinen Päijänne-lehden kustantajista.  Tultuaan yhtiön palvelukseen vuonna 1878, Antti Tuokko jatkoi töitään Weilin & Göösin toiminimen leivissä aina kuolemaansa asti.  Tosin viimeiset viinanhuuruiset vuotensa vapaana ”kirjallisena työntekijänä”, kuten asian ilmaisee eräs yhtiön toisen perustajan jälkeiläisistä.

 

Jyväskylässä ollessaan Tuokko asui lehtori Kahelinin  perheessä.  Tuokon lapsuudenystävä arveli tuon perhe-elämän osin rauhoittaneen Tuokkoa, mutta taustalla piili onnettoman rakkaustarinan muistot, yleinen levottomuus ja alkoholi.  Se teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle muulle kuin kirjallisuudelle.  Takana näyttää kuitenkin olleen jonkinasteisia itsetunto-ongelmia.  Näin voisi päätella tuon lapsuudenystävän kertomuksesta erään vuonna 1881 Jyväskylässä toteutetun huviretken osallistujien muistiin jäänestä tapahtumasta.  Tuokko oli tuon retken juhlapuhuja ja puheensa hän oli aloittanut toteamalla:  ”Tuokko on tuohesta tehty eikä se paljon painakaan.”  Sanonta oli jäänyt elämään kaupunkilaisten suuhun ja oli yksi uusi elementti Tuokkoon liittyvien juorujen joukossa.

 

Päijänne-lehti lopetettiin kannattamattomana.  Sen seurauksena Weilin & Göös muutti koko  liiketoimintansa Helsinkiin.  Tuokko seurasi mukana ja hänelle oli varattu oma paikkansa yhtiön tuon ajan suurimuotoisissa suunnitelmissa.  Weilin & Göös kustansi mm. uuden Kuva-Raamatun, jonka kieliasun Tuokko  tarkasti ja korjasi. Tämän jättiläistyön hän suoritti itselleen tyypillisellä tarkuudella.  Tuokko  seurasi  siinä raamatujen yhdeksää eri ulkomaista painosta.  Hänen uskonnollisen kirjallisuuden  suomennokset jatkuivat mm. Bergin Postillan ja saman miehen Ahtisaarnojen  viimeistelemisellä.   Kerrotaan, että erityistä tarkkuutta Tuokko osoitti uuden Virsikirjan korehtuurinluvussa.  Se oli uskottu parin kolmen miehen tehtäväksi, koska pienikin virhe olisi tehnyt tuolloiset stereotypialaatat mitättömiksi.  Kerran Tuokkos huomasi, että kolmannessa korehtuurissa oli kokonainen värssy  jäänyt pois.  Jos tämä virhe olisi jäänyt huomaamatta, olisi lähes koko kirja täytynyt latoa uudestaan.

 

Ollessaan Weilin & Göösin palveluksessa, Tuokko asui yhtiön omistamassa talossa Heikinkadulla (nykyinen Mannerheimintie).  Tähän aikaan Tuokko ansaitsi hyvin.  Hänellä oli vakinainen toimittajan toimi Uudessa Suomettaressa.  Sen lisäksi Tuokko ansaitsi muillakin töillään, etenkin Suomalaiselle teatterille tekemillään suomennoksilla.  Hän oli kuitenkin huono hoitamaan omia raha-asioitaan.  Tuokko ei osannut laittaa rahaa säästöön, mikä oli tuon ajan tapa huolehtia tulevasta vanhuudenturvasta, etenkin yksinäisten ihmisten kohdalla.  Tuokon ahkerat työpäivät päättyivät  myöhään illalla ja hän palasi kotiinsa aina ”kaupan kautta tasku pulleana”, kuten on kerrottu.  Kaikki talon asukkaat kuulemma tiesivät, mikä taskussa pullotti.

 

Elämänkaari  kääntyy  laskuun

 

Tuokon elämänkaari oli näihin aikoihin korkeimmillaan, mutta alkoi vääjäämättä kaartua alapäin.   Merkittävin syy tuohon nopeutuvaan laskuun oli alkoholi.  Eräät Tuokon ystävät selittivät tätä taipumusta, hänen kokemilla vastoinkäymisillä ja erityisesti nuoruude suure rakkauden onnettomalla  lopulla.  Tuokko itse oli realistisempi.  Hän tunnusti alttiutensa tähän ”paheeseen” ja näki siinä myös tiettyä perinnöllistyyttä.  Hänen isänsä oli ollut usein humalassa ja äidin suhtautuminen alkoholiin oli peräti outoa.  Äidin sanotaan ”viljelleen viinaa” ja antaneen sitä Antillekin jo aivan nuorena poikana.  Teko ehkä hämmästyttää nykyihmistä, mutta se tuskin oli kovin harvinaista aikana, jolloin raittiusliikettä ei vielä ollut ja tietous alkoholin terveyshaitoistakin perin vajavaista.  Pidettiinhän viinaa myös kansan keskuudessa suoranaisena lääkkeenä, joka sopi moneen tautiin ja vaivaan.

 

Tuokon ilmeisen raskasmielisyyden ja omissa oloissa viihtymisen näkökulmasta on yllättävää, että hän oli myös hauska ja suosittu seuramies.  Tuo havainto on jo tehty hänen ylioppilasvuosiltaan.  Ylioppilasjuhlat ja niihin väistämättä liittynyt alkoholi saattoivat olla yksi Tuokon pakotie ja siten selviytymistapa arkielämän karuudesta.  Tarina kertoo, miten Tuokon maalaisystävä oli paheksunut tämän seuralaisille heidän tapaansa vetää Tuokko juominkeihin mukaan.  Seuralaiset olivat puolustautuneet toteamalla:  ”Mutta meillä ei ole hauskaa, ellei Tuokko ole mukana.”

 

Alkoholinkäyttö ja vanheneminen erakoittivat Tuokkoa hänen viimeisillä vuosillaan.  Silti ystäviä löytyi, jotka tarvittaessa tarjosivat apuaan hänelle.  Vähiin jäivät kuitenkin tämän älykkään ja osaavan miehen viimeisten vuosien ilonhetket.  Yrjö (Georg) Weilin, jonka nimen taakse kätkeytyy myös kirjailijanimi Yrjö Weijolan, on kertonut kahdesta tällaisesta merkkitapauksesta Tuokon viimeisiltä elonvuosiltaan.

 

Tuokon vuokraisännältä oli Welin kuullut, miten hän oli saanut etukäteen tietää, että Helsingin työväenyhdistyksen kuoro tulisi laulamaan heidän Työväenmarssinsa sanoittajalle.  Isäntä oli tiedon saatuaan rientänyt kiireen vilkkaa Tuokon huoneeseen tuulettamaan ja siivoamaan.  Tuokko ei tunnetusti osannut pitää asuntoaan järjestyksessä tuuletukseta puhumatta.  Hän ei kuitenkaan suvainnut oman yksityisyytensä häiritsemisestä ja oli  hyvin kärttyisä sekä vihainen vuokranantajan ilmestymisestä.  Tämä ei kuitenkaan välittänyt Tuokon reagoinnista, vaan laittoi paikat kuntoon, levitti pöydälle liinan ja asetti sille laseja.  Tuokko oli alkanut aavistaa jotain ja kävi rauhattomaksi.  Samalla kajahti pihalta laulua Työväen marssin sävelin.  Se sai Tuokon säpsähtämään.  Laulu jatkui ja sen loputtua tulivat kuorolaiset tervehtimään Tuokkoa, pitivät hänelle puheen ja joivat Tuokon maljat sekä lähtivät pois.  Heidän poistuttuaan, Tuokko oli heittäytynyt vuokraisäntänsä kaulaan ja itkenyt liikutuksesta.

 

 

Toisen kerran Tuokko oli juhlinnan kohteena, vietettäessä Helsingin ylioppilastalon 25-vuotisjuhlaa.   Hän oli saanut kutsu juhliin kunniavieraan roolissa, mutta hän ei aikonut mennä sinne.  Syyksi Tuokko oli kertonut, ettei hänellä ollut hännystakkia eikä muutakaan tarvittavaa vaatetusta.  Taas oli vuokraisäntä rientänyt apuun ja hankkinut kaiken tarvittavan.  Hän puki vaatteet puolipakolla Tuokon päälle ja vei hänet juhlaan.  Palattuaan Tuokko, oli kertonut hyvillä mielin ja kertonut miten häntä oli  juhlittu, pidetty puheita ja kannettu juhlakaluna.   Weilin totesikin miten nämä valoisat  muistot  kantoivat kauan Tuokkoa, tuota itsensä unhodetuksi ja yksinäiseksi tuntenutta miestä hänen elämänsä viimeisinä aikoina.

 

Tuokon terveys alkoi merkittävässä määrin heiketä vuoden 1895 aikana.  Hänet oli lopulta toimitettava sairaalaan.  Ajuriin saatettaessa Tuokko oli todennut:   ”Tältä matkalta minä en koskaan palaa.”  Antti Tuokon elämä sammuikin helmikuun 8. päivä 1896.  Hänet haudattiin Helsingin uudelle hautausmaalle eli nykyiselle Malmin hautausmaalle.  Tuo hautapaikka jo sellaisenaan kertoo Tuokon taloudellisen aseman ja yhteiskunnallisen arvostuksen.  Malmin hautausmaa toimi pitkään nimenomaa köyhien hautausmaana uusi kun oli ja kaukana kaupungin keskustasta.  Helsingin seurakunta päätti vuonna 1888 rakentaa uuden hautausmaan Suomen kruunun hallinnossa olevalle entiselle harjoitus- ja leiripaikalle Helsingin pitäjän Malmille.  Alue vihittiin hautausmaaksi  10. marraskuuta 1894 eli vuosi ja kolme kuukautta ennen Tuokon kuolemaa.  Siitäkin voi päätellä, minkälainen hautausmaa oli ulkoasultaan ja tunnelmaltaan.  Nykyisin Malmin hautausmaa on toiminnallisesti Suomen suurin.  Sinne haudataan vuosittain n. 2000 vainajaa.

 

 

Tuokon haudalle yliopiston hämäläisosakunta pystytti 10 vuotta myöhemmin hautakiven.  Siihen on kaiverrettu nimi Antti Törneroos ja sulkuihin nimi Tuokko, jota Antti itse piti aitona nimenään.  Onkin pohdinnan arvoinen kysymys, miksi hän ei palauttanut itselleen alkuperäistä nimeään.  Toisaalta suurin nimien suomentamisbuumi osui vasta muutamaa vuotta myöhemmäksi.  Antti Tuokko sai vuonna 1955 muistolaatan syntymäkotinsa seinään.  Siinä lukee:

 

 

 

 

Tuokon kirjallinen toiminta

 

Työväenmarssin sanoituksen Tuokko kirjoitti elämänsä loppupuolella noin kaksi vuotta ennen kuolemaansa.  Marssi tilattiin Helsingin työväenyhdistyksen 10-vuotisjuhlaan 1894.  Sen sävelsi nuori Oskar Merikanto, joka tuolloin toimi HTY:n kuoronjohtajana varsinaisen leipätyönsä, Johanneksen kirkon urkurina, ohessa.  Niin sanoittaja kuin säveltäjä eivät olleet poliittiselta näkemyksiltään sosialisteja, vaan toimivat wrihtiläisessä työväenliikkeessä pikemminkin estääkseen suomalaisen työväenluokan radikalisoitumista.  Tämä tuskin vähentää Työväenmarssin sanojen ja sävelen tehoa eikä teoksen arvoa nykyisenkään työväenliikkeen kannalta.

 

Tuokon kirjallinen tuotanto on kokonaisuudessaan hyvin laaja.  Valitettavasti sitä ei näytä olevan koottuna vielä yhteen ja osa on jo ehkä kokonaankin menetetty mm. ystäville eri tilaisuuksiin kirjoitetut runot. Päivälehdessä (nykyinen Helsingin Sanomat) 09.02. 1896 kirjoitti nimimerkki RR. Tuokon negrologissa tämän varhaisesta tuotannosta, miten ”Hajallaan ollen eiwät nämä pikkupalat woineet päästä suuremman huomion esineiksi, waan niiden käwi kuin lyyrillisten runojen tällaisessa tapauksessa aina, että katosiwat kuin wesipisara hiekkaan.”  Tuokon puolustukseksi on myös paikallaan todeta, että hänen Saul-näytelmäänsä aikaisemmin ei ole ollut muuta suomenkielistä draamaa kuin Aleksis Kiven ”Kullervo” ja ”Nummisuutarit”

 

Ylioppilasvuosinaan Tuokko kirjotti paljonkin tilapäisrunoja ja albumeihin ja joihinkin lehtiin.  Vuonna 1863 Tuokko julkaistu viisinäytöksinen ”Saul” ei ollut mikään menestys.  Fredric Cygnaeus totesi ”Kirjallisessa Kuukauslehdessä” sinänsä suosiollisessa arvostelussaan: ”Tuokko itse on yhtä epädramallinen kuin vanhan testamentin Saul tragillinen”.  Jos näytelmä osoittikin, ettei Tuokosta ole suurten draamanäytelmien tekijäksi, se toisaalta paljasti tämän lyyrisen lahjakkuuden.  Tuokko näyttääkin kääntyneen tämän lahjakuuden käytön suuntaan.

 

Kuten Väinö Hakkila, tuo vankka sosialidemokraatti, nuoruudessaan vuoden 1909 Työväen albumiin kirjoittamassa artikkelissa totesi, ”Tuokon tuotteliaisuus omintakeisena lyrillisenä runoilijana supistuu kuitenkin verrattain vähiin”.  Syyksi tähän hän toteaa sen käännöstyön suuren taakan, jonka hän 1870-luvulta lähtien otti kantaakseen.  Tämän taakan suuruus varmaankin suureksi osaksi johtui siitä, että käännöstöitä todella tulvi hänelle.  Toisaalta osaltaan siihen liittyi myös se, että Tuokko menetti palkkatyönsä vuonna 1871 suomalaisen alkeiskoulun opettajana.  Tuokkoa saattoi toki imarellakin hänen saama huomio kääntäjänä erityisesti ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” kohdalla.

 

Vänrikki Stoolin tariniden ensimmäinen ruotsinkielinen osa julkaistiin vuonna 1848 ja toinen 1860.  Teoksen suomentaminen aloitettiin 1860-luvun puolivälissä.  Suomennostyötä johti Julius Krohn.  Tarinoiden ensimmäisen osan suomensivat etupäässä Krohn sekä Antti Törneroos.  Mukana olivat myös Bernhard Godenhjelm, Kaarlo Slöör ja Aleksanteri Rahkonen.  Teoksen ensimmäisen osan julkaisikin Julius Krohn vuonna 1867omalla kustannuksellaan.  Toisen osan kääntämiseen osallistuivat myö kaikki ensimmäisen osan kääntäjät, mutta uusina niminä mukaan olivat tulleet Karl Fredrik Eneberg, Viktor Löfgren, K. Suomalainen ja Paavo Cajander.

 

Paavo Cajander oli kirjallinen lahjakkuus, jonka käännöstyön taakse näyttää Antti Tuokonkin elämäntyö pitkälti piiloutuneen.  Cajander oli Tuokkoa lähes 12 vuotta nuorempi ja siten hän pääsi kulkemaan jo osin raivattua polkua, koska suomen kieli oli jo saanut kehittyneemmän ja vakiintunemman muodon.  Siinä missä lukuisat Tuokon käännökset ovat auttamattomasti jo vanhentunutta kieltä, Cajanderin käännökset mm. Shakespearen suurten draamojen, näyttävät porskuttavan vieläkin, vaikka tuoreempiakin on olemassa.  Antti Tuokko oli yksi suomalaisen kulttuurin suurista tienraivaajista ja hänen tärkein merkityksensä kätkeytyykin siihen.

 

Antti Tuokon tuotantoa on myös edelleen käytössä Työväenmarssin lisäksi.  Esimerkiksi tästä todettakoon koululaulukirjoissa pitkään pysyneet  Zacharias Topeliusksen runon suomennos ”Laps Suomen ällös vaihda pois”  ja  Thomas Mooren tuotantoa olevan runon ”Kesän viimeinen kukka” suomennos.

Laitettakoon tuo allekirjoittanutta jo lapsesta asti herkistänyt laulu kesän viimeisestä ruususta tähän Tuokon elämästä kertovan kirjoitukseni lopuksi siinä  muodossa miten se julkaistiin ”Oulun Viikko-Sanomissa”  vuoden 1871 huhtikuun ensimmäisenä päivänä.

 

Kesän  viimeinen  kukka

 

 

 

Esimerkkejä Antti Tuokon tuotannosta

 

Teoksia

• Kertomus runonkeruu-matkasta Inkerissä, kesällä 1859. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1860 (yhdessä Th. Tallqvistin kanssa)
• Don Juan, opera neljässä näytöksessä, 1878
• En voi, perhekuvaus kahdessa näytöksessä, 1880
• Juutalais-tyttö, suuri opera viidessä näytöksessä, 1878
• Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia, 1883–1885
• Leivonen, 150 valittua laulua : useimmat tunnetuilla nuoteilla, 1877
• Neuvonantaja nuorisolle matkalla läpi elämän, oppilauseita klassillisten kirjailijain teoksista ihmisen siveelliseksi jalouttamiseksi, 1878
• Saul, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, 1868

Omia runoja

• Birger Jaarlin linna
• H. M. Keisari-Suuriruhtinas Aleksander II:selle, Maaliskuun 2 p:nä 1880
• Juhlaruno
• Kirjapainolle sen 450:tenä syntymävuonna
• Pietari Brahen juhlassa
• Työväen marssi
• ym.

Suomennoksia

• Moore, Thomas: Kesän viimeinen kukka
• Petőfi, Sándor: Rakkauden kirous
• Runeberg, Johan Ludvig: Hauta Perhossa, En voi ym. 
• Schiller,  Friedrich: Maria Stuart  ja Wallenstein
• Topelius, Zacharias: Linnunrata ja Regina von Emmeritz ja Sinun maasi  ym.
• Hugo, Victor: Angelo ja Maria Tudor
• Ym. ym.

 

 

Reino Seppänen

 

Haluatko kuunnella Työväenmarssi?