Sotapsykoosi on vallannut suuren osan Suomen kansaa.  Pahalta näyttää, kun myös tahot, joiden tehtävänä on ylläpitää ja lietsoa lisää tuota sotahuumaa, ovat itsekin langenneet uskomaan siihen.  Vai ovatko?  Tätä pohdin, kun tuli luettua sunnuntain 14. huhtikuuta Aamulehdestä toimittaja Markus Määttäsen sivun kokoinen juttu.  Suureellisella jutulla oli myös suurelliset otsikot, jotka veivätkin viidesosan sivun tilasta.   Yläotsikko oli pieraistu kohtaloa tihkuvaksi: ”Kesäkuun parlamenttivaaleissa äänestetään Ukrainan ja Euroopan kohtalosta ja elinvoimasta uudessa maailmanjärjestyksessä”.   Pääotsikko oli myös kahdessa rivissä ja huusi suurin kirjaimin: ”Äänestäminen eurovaaleissa on tärkeämpää kuin koskaan”. 

Tarkempi Määttäsen sormien ja aivojen yhteistyön tulokseen tutustuminen osoitti kyllä, että mikä tahansa äänestäminen ei ole tärkeää.  Tärkeää onkin vain oikealla tavalla äänestäminen.  Toimittaja antoi kyllä riittävästi viitteitä tyhmimmällekin lukijalle ymmärtää, mikä se oikea tapa on.   Täten Määttänen osoitti siis olevansa samanlainen propagandisti kuin kaikkia muut valtamedian skeidaa tuottavan liukuhihnan ääressä ahertavat oikeassa olijat.   Heidän tärkein tehtävänsä on pitää sotaista henkeä kotomaassamme korkealla.  Heillä on vakaa tahto (uskosta en ole aina niin varma) kertoa, että Ukraina voittaa sodan Venäjää vastaan.  Tuota tahtoa, halua ja uskoa tukevat ns. ”asiantuntijat” eli Ulkopoliittisen instituutin parhaat tytöt ja pojat sekä kaikenkarvaiset eläkekenraalit, sauna- ja tampuurimajurit.  Heistä kaukokatseisin kertoi jo  kesällä 2022, kuinka Venäjä romahtaa kahden viikon sisällä.  No, kuinkas kävi?

Määttäsen jutun ydin on, ettei saisi äänestää tahoja, jotka eivät tue Ukrainaa.  Jos ei äänestä toimittaja Määttäsen määräämiä tahoja, niin silloin on palkitsemassa Venäjää, tuota ”hyökkäyssodan” aloittajaa.  Tämä hyökkäyssota-käsite on yksi esimerkki siitä, kuinka valtamedia on rakentanut tietoista mediaympäristöä juuri tähän kriisiin liittyen.  En muista, että kyseistä käsitettä olisi yhtä koskaan käytetty muissa konflikteissa, joissa on hyökätty samalla tavoin kansainvälistä oikeutta rikkoen toiseen maahan.  Ei esimerkiksi yhdessäkään jenkki-imperialistien aggressioissa, kuten Irkakin joukkotuhoaseita etsittäessä.  On siis hyökkäyssotia ja joitain muita, hyväksyttävämpiä toiseen maahan kodistuvia aggressioita, joita ei nimitellä hyökkäyssodiksi.  Tällä ilmeisesti Mediapooli keksimällä pelleilyllä on aivan sama idea mitä Venäjän naurettavalla nimityksellä Ukrainan sodasta ”sotilaallisena erityisoperaationa”.  Näillä nimittelyillä on kummallakin propagandistinen luonne ja tarkoitus.  Ukrainan sota on yhtä hyvin Venäjän ja länsiliiton sotaa kuin Venäjän ja Ukrainan sotaa.  Se on sotaa, jossa länsiliitto istuu tuleen Ukrainan housuilla. Sotaa länsiliitto käy aseellisella ja rahallisella tuella, jonka Ukraina maksaa takaisin kuolleina, vammaisina ja tuhottuna ympäristönä. Koko konfliktin perussyy on Naton röyhkeä ja sopimuksen vastainen laajentuminen Venäjän rajoille.  Yhdysvallathan yritti saartaa Venäjää myös muiden entisten neuvostotasavaltojen kautta kuin Ukrainan.  Niissä jenkkitukikohdat lähtivät ja vältyttiin ”sotilaallisilta erikoisoperaatioilta”. 

Tohottaessaan oikeaa äänestyskäyttäytymistä, toimittaja Määttänen todistaa kuinka joidenkin ehdokkaiden äänestäminen on Venäjän palkitsemista, muta unohtaa, että samanlaista palkitsemista on Ukrainan sotaa kannattavien äänestäminen.  Silloin palkitaan amerikkalaista imperialismia ja sen pyllynnuolijoita.  Aamulehti määrää siis äänestämään tahoja, jotka uhoavat taannoisen pääministerimme Sanna Marinin lailla, ettei ”Ukraina saa hävitä”.   En minäkään vastusta Ukrainan voittoa, pidän sitä vain äärimmäisen epätodennäköisenä.  Lisäksi pidän tuohon sloganiin liiallista sitoutumista ydinsodan syttymisen uhkana.  Hyvin monet oikeat strategian ja sotatieteen asiantuntijat näkevät saman uhkan. Itselläni ei siis ole mitään missiota teemalla ”Venäjä ei saa hävitä”, koska tämä sota ei ole minun sotaani.  Mutta on muita tahoja, hyvinkin vaikutusvaltaisia, joilla tuo toisenlainen slogan on oman ulkopolitiikan ydin, tosin usein vielä julkilausumaton.  Sellainen taho on esimerkiksi Kiina.  Sille ei ole lainkaan yhdentekevää, miten Venäjälle konfliktissa käy.

Monet arvovaltaisinakin pidetyt ”asiantuntijat” ja kommentaattorit ovat yrittäneet selittää Kiinan pois pois pelistä monella tapaa. Yritys maalata Kiinan konfliktin ulkopuoliseksi eräänlaisella puolueettomuuden värillä on epätoivoinen temppu hämätä ja häivyttää totuus. Siinä suljetaan silmät tosiasialta eli näytelmän ytimeltä, joka on tietenkin tämän pelin palkinnon suuruus.  Itse ajattelen, kuinka voisi olla mahdollista, että Kiina kieltäytyisi sellaisesta makupalasta kuin Venäjä liittolaisena, raaka-aineiden lähteenä ja suurena markkina-alueena.  Kaikkea tuota samaahan havittelivat läntiset imperialistiset maat, kusettaessaan aikoinaan Venäjän heikkoja tsaareja Gorbatsovia ja juoppoa Jeltsiniä. Putinin kohdalla heidän tie nousi pystyyn ja pettymys vaihtui lopulta valtavaksi parjauskampanjaksi. Tuollaiset kampanjat ovat hyvinkin yleisiä ja suotuisia niiden tuloksellisuuden vuoksi. Kaikkien imperialististen maiden työkalupakkiin, mukaan lukien Venäjä, tuo kikka tietenkin kuuluu.

Naton päättäväinen lähentyminen Venäjän rajoja synnytti Kremlissä uhkan, josta sitä taatusti varoittivat sotilasasiantuntijat ja tiedustelu. Uhka koettiin todellisena jo maan historian vuoksi. Läntisiin selityksiin ei enää maassa uskottu, koska lupaukset olivat osoittautuneet hyväuskoisten tsaarien menestykselliseksi huijaukseksi.  Tuota näkemystä vahvisti hyökkäykseen soveltuvan aseistuksen sijoittaminen entisiin Varsovanliiton maihin. Hankkeet nähtiin pyrkimyksenä saartaa Venäjä. Oletusta ilmeisesti vahvisti Yhdysvaltojen tukikohtien ilmestymineen muutamiin entisiin neuvostotasavaltoihin. Ilmeisesti Venäjän johto ymmärsi nämä tekijät juuri sellaisina mitä ne olivat, yrityksenä saada maa alistumaan niin sotilaallisteella uhkalla kuin taloudellisten pakotteiden pelolla.  Jos niin oli, suunnitelma oli hyvä lähtökohdiltaan hyvä ja perustui vanhan juonin mestaripoliitikon Winston Churchillin neuvoon. Ohje oli saada taannoinen Neuvostoliitto liittolaiseksi Kiinaa vastaan.  Tapa oli vain väärä ja perustui Gorbarsovin ja Jeltsinin lännen kannalta onnistuneeseen kusetukseen. Tuon uuden, makean voiton tavoittelussa vauhtisokeus himmensi järjen.  Unohtui vanhan venäläisen sananlaskun totuus, joka kertoo hunajan houkuttelevan kärpäsiä paremmin kuin suolan.  Tosin harvoin sen noudattaminen kuuluu venäläiseenkään ulkopolitiikkaan. Asian voi toki tiivistää myös suomalaisella sananlaskulla, joka toteaa kuinka ahneella on paskanen loppu.  Kiina ei ole ainakaan toistaiseksi osoittautunut ahneeksi…