Otsikolla ”Ammattiliitto kallis auttaja” tamperelainen Aamulehti jatkaa tänä vuonna uudelleen aktivoitunutta hyökkäystään suomalaista ammattiyhdistysliikettä vastaan. Tähän mennessä olemme jo nähneet lehden sivuilla koko joukon negatiivisia kirjoituksia aihepiiriin liittyen. Jokin aika sitten Aamulehti oli mm. erityisen huolissaan SAK-laisen paperiliiton taloudesta, joka peräti horjui, koska liitto oli antanut liian hyviä ”kultaisia kädenpuristuksia” parille päättyneelle työsuhteelle. Enteileekö tämä jonkinlaista linjan muutosta lehden toimituspolitiikassa? Tähän mennessähän Aamulehti on ollut hyvin hiljaa tai ainakin suhtautunut erittäin suvaitsevasti niihin kädenpuristuksiin, joissa kultainen silaus on ojennettu lapsenpyllyn pehmoiset kätöset omaaville suuryritysten johtajille.
Tunnustan avoimesti: olen aina epäillyt Aamulehteä ja sen tarkoitushakuista kirjoittelua. Olen sitä ikäpolvea, joka on saanut ”nauttia” lehden entisten päätoimittajien vastuulla tuotetusta törkyjournalismista. Aamulehti oli hakaloiden peltosten ja vehmaiden aikana jotakin muuta kuin objektiivinen tiedonvälittäjä. Joka muuta väittää, lienee lehden vaikutuksessa kasvanyt yksilö ja uskossaan yhtä oikeassa kuin pohjois-korealainen väitteissään Suuren Johtajan Kim Jog Ilin neroudesta. No, jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, mutta mielellään kuulisin selityksen sille, miksi tamperelaiset suurtyönantajat tilasivat Aamulehteä sodan jälkeen vuosikymmeniä ilmaiseksi työntekijöilleen. Puhtaasta rakkaudesta palkollisiinko?
Hetken aikaa ehdin jo olettaa, että Aamulehti olisi heittänyt vanhan EK- ja suojeluskuntahenkensä menemään sekä siirtynyt objektiivisen tiedonvälityksen linjoille. Tätä enteili jotenkin Olkinuoran toimet, joilla Aamulehti ehti jopa hätistellä Helsingin Sanomien asemaa journalismin suomalaisena johtotähtenä. Turha luulo! Vanha suolako janottaa, vai ovatko isot pojat komentaneet rengit puolustamaan tekstinkäsittelylaitteet tanassa osakkeiden arvoa ja vanhakantaista isäntävaltaa? Niin tai näin, mutta maalitauluksi on otettu rohkeasti maamme ammattiyhdistysliike.
Yksi viimeisimmistä hyökkäyksistä on arvovaltaiselle paikalle Aamulehden 18.02. 2003 sijoitettu kirjallinen ähistys otsikolla ”Ammattiliitto kallis auttaja”. Otsikossa on tahatonta toisin tulkinnan mahdollisuutta. Ehkäpä asia ei aukene pääoman capoille, mutta meille aidoille liiton tytöille ja pojille oma ammattiliittomme ja koko ammattiyhdistysliike on kallis ja rakas – sekä puolustamisen arvoinen, joten ryhdytäänpä töihin!
Kyseessä oleva Aamulehden sepustus on väsätty Veikko Vepsäläisen nimellä. Jos tämä Veikko Vepsäläinen on lihaa ja verta oleva henkilö, eikä takavuosien malliin Aamulehden toimituksessa valheita rustaava toimittajan nilkki, kyseinen tekele antaa paljon viitteitä asianomaisen henkilön persoonallisuudesta ja luonteesta. Armollisesti jätän niiden toteamisen lukijan itsensä varaan. Pahantahtoinen epäilyni Vepsäläisen reaalista olemassa olosta ei ole aivan perusteeton. Vuosia sitten, kun itsekin hankin kapeaa leipääni journalismin tantereilla, eras Aamulehden tuolloinen toimittaja liikuttuneessa tilassaan tunnusti, että melkoinen osa lehden yleisönosaston tuolloin hyvin kantaaottavista kirjoituksista oli ilmestynyt lehden palstalle ilman postilaitoksen välitystä. Siis sylttytehtaan omaa tuotosta. Mitäpä sitä suotta odottelemaan kirjoituksia, kun kerta toimituksen tiedossa on, a priori, mitä kansan syvät rivit; lauri lättiläiset ja vieno vienalaiset, asioista ajattelevat.
Mutta palatkaamme Veikko Vepsäläisen vapauttavaan ilosanomaan ammattiyhdistyliikkeen orjuuttamalle väelle. Veikkosemme kertoo mm. olleensa jonkin ammattiliiton jäsen. Kohteliaana miehenä Veikko jättää mainitsematta liiton nimen. Vai olisiko sittenkin kyse siitä, ettei kukaan vahingossakaan voisi tarkistaa jutun todenperäisyyttä? Miten vain, mutta Veikko on kuitenkin valmis lyömään tämän kokemuksen perusteella samaan muottiin kaikki muutkin liitot ja koko ammattiyhdistysliikkeen. Melkoisen rohkeita johtopäätöksiä hyvin kapealla aineistolla, kuten entinen proseminaarin vetäjä kerran totesi.
Vepsäläisemme kertoo kuinka hän sai työpaikastaan kenkää ja ammattiliitto ei lähtenytkään puolustamaan häntä oikeudessa. Liiton lakimies oli sanonut, että juttu hävitään. No, nyt ymmärrämme, että veikkosemme on pettynyt ja vihainen moisesta kohtelusta. Mutta ei hätää, kaikkien janoista ystävä Garry Grandi rientää apuun. Yksityinen asianajaja ottaa jutun hoitoonsa. Ja miksi ei ottaisi, hänhän on takuuvarmasti ainoa, joka kisoissa voittaa kävipä niissä miten tahansa. Periaatteessa kävi hyvin, mikäli on uskomista Veikko Vepsäläisen kertomaan. Ja miksi emme uskoisi, kun kerta Aamulehti niin kirjoittaa? Veikon irtisanominen todettiin laittomaksi ja mies sai ”muutaman kuukauden” palkan korvauksena tästä laittomuudesta. Ikävää, että Veikkomme on taas näin suuripiirteinen – ”muutaman kuukauden” palkka. Olen eläissäni, mm. opetustoimieni vuoksi lukenut melkoisen joukon irtisanomisia koskeneita oikeuden ratkaisuja. Tästä näkökulmasta käsite ”muutaman kuukauden palkka”, antaa perustellun syyn epäillä, ettei liiton lakimies asiaa arvioidessaan kovin paljon metsässä ole ollut. Työsopimuslakihan mahdollistaa laittoman irtisanomisen osalta enimmillään kahden vuoden palkan sopimusrikkomuksena. Tätä korvaussummaa pienentää esimerkiksi työntekijän oma osuus työsuhteen päättämiseen johtaneissa tapahtumissa. Hmmm… Kuinkahan paljon Veikko Vepsäläinen….?
En halua väittää, että ammattiliitoissa aina ja kaikkialla toimittaisiin oikein eikä syyllistyttäisi virheisiin ja jopa vilppiin. Niinpä 1990-luvun alkupuolella erään tuttavan kohdalla ammattiliitto ei lähtenyt puolustamaan jäsentään työtuomioistuimessa, vaikka asia kaikin puolin oli selvä ja tuoksui voitolta. Liiton lakimies sen sijaan lähti ajamaan työriitaa yksityisoikeudellisena kanteena ja tietysti voitti. Tuolloin puhuttiin lähellä kahden vuoden palkkaa olevasta korvaussummasta. Sanon vieläkin, että hävetköön liitto, sen ja sen johto. Mutta tapahtuneesta ei voi vetää johtopäätöstä järjestäytymisn tarpeettomuudesta.
Ymmärrän hyvin Vepäsäläisen katkeruuden. Se tosin selittää myös hänen halunsa esittää mahdollisimman monia argumenttja ammattiyhdistysliikkeen tarpeettomuudesta. Omassa kiukussaan hän syyllistyy tarkoitushakuisuuteen. Hän sulkee silmänsä kokonaiselta historialliselta ajanjaksolta, jonka eittämätön tuotosta ammattiyhdistysliike on. Toisaalta Vepäsäläinen naivisti luottaa ”lakiin” ja sen muotoutumiseen ilman yhteiskunnallisia ja taloudellisia etuja ja ehtoja. Veikkomme ei mieti hetkeäkään miten on syntynyt se työsopimuslaki, jonka perusteella hän sai ”muutaman kuukauden palkan” korvaukseksi laittomuudesta. Työsopimuslaki tai muu työlainsäädäntö ei ole ilmestynyt oikeuslaitoksemme ohjeeksi niinkuin laintaulut Moosekselle Siinain vuorella. Eikä niitä lakeja ole ollut lobbaamassa myöskään Loimaan työttömyyskassa, jolle Veikkomme ylistyslaulunsa myös virittää. Jokaisesta työelämän uudistuksesta on väännetty kättä niin kauan kuin niitä on tehty ja yritetty tehdä. Tämä koskee myös viimeisintä työsopimuslakia, vuonna 2001 voimaantullutta. Sen valmistelua tehtiin kuuluisan työreformin hengessä ja jälkimainingeissa. Siitä olisi tullut hyvin paljon toisenlainen, jos Esko Ahon, Aamulehden ja Loimaan kassan sekä niiden takana olevien väkevien voimien toiveet olisivat toteutuneet. Meidän kallis ammattiyhdistysliikkeemme vaikutti siihen, että näin ei käynyt. Hyvä on Veikon uhota siitä suojasta, jonka rakentamiseen hän ei itse halua osallistua. Vapaamatkustaja mikä vapaamatkustaja, vieläpä monessa junassa.
Palatkaamme Vepsäläisen Veikon kirjalliseen ähistykseen 18.02. Aamulehdessä: Tekstin edetessä Veikko Vepsäläisen ominipotenssi vain kasvaa. Näinhän tällaisissa jutuissa on aina tapana käydä. Vielä hetki sitten Veikko oli työnantajan mielivallan uhri, jota ammattiliitto ei auttanut hädässä. Nyt hän muuttuukin, HOKKUS POKKUS, voimahahmoksi, joka on aina itse neuvottellut oman palkkansa ”ynnä muut edut”. Eikä vain itselleen, vaan myös kavereille kanssa, kun saamaan on kerta ruvennut. Muutenkin Veikko on todella ihmemies. Olen katsellut tämän maan työpolitiikkaa läheltä noin 40 vuotta, mutta harvoin olen kuullut, saati törmännyt niin erikoiseen tapaukseen, jossa henkilö oltuaan töissä 45 yrityksessä, on päässyt nauttimaan kollektiivisopimuksen eduista vain kymmenessä (10) tapauksessa! Tottako? Uskokoon ken tahtoo…
Hölynpölyä! Moista älyttömyyttä lukiessa mieleen nousee häpeä kirjoittajan puolesta. Aivan samoin kuin surullisen kuuluisaa ”työreformia” lukiessa. No, on tietysti hyvä, että joku osaa edes hävetä. Kirjoittaja ei siihen itse pysty. Kaikesta jää lopulta sellainen tuntu, että Veikko Vepsäläinen ei ole oikein omalla alallaan riipustellessaan tekstiä työelämästä. Ymmärrys ja argumentointi ova kaljakuppilan puheiden tasoa. Molemmista aito elämä on yhtä kaukana. Tietenkin on olemassa sekin vaihtoehto, että ymmärrys ja realiteettien taju puuttuvat.
Mihin Aamulehti tällaista potaskaa tarvitsee? Miksi se hyökkää kerta toisensa jälkeen suurta osaa lukijoitaan – liittoihin järjestäytyneitä työntekijöitä – kohtaan? Onko näiden sepustusten takana olevilla todella sellainen luulo, että me palkanansaitsijat olemme niin tyhmiä, ettemme ymmärrä omia etujamme? Porukkaan mahtuu toki aina hölmöjä ja itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, mutta suurinta osaa meistä ei hurmata ”loimaan kassoilla” ja kaiken maailman vepsäläisten vuodatuksilla. Aamulehden toilailut kuitenkin paljastavat, että jossain ollaan nyt enemmän kuin lievästi huolestuneita. Vaalitko painaa päälle, vai mikä jurppii?